torstai 27. helmikuuta 2014

Roturasismia

No niin, käydäänpä tässä läpi muutamia hevosrotuja joiden kanssa olen saanut olla enemmän tekemisissä.

Vaikka erilaisissa hevosroduissa on tiettyjä erityispiirteitä, on tärkeää muistaa että ihan kaikkea ei voi sitten laittaa sen rotuominaisuuksien piikkiin. Kun se hevonen on kuitenkin ihmisen peili, niin käytösongelmissa ei voi syyttää muuta kuin itseään, vaikka se olisikin "hullu suomenhevonen" tai "tyhmä työhevonen".

Täysiveriset, lähinnä arabit ja englantilaisen täykkärit. Olen saanut kunnian touhuta molempien rotujen edustajien kanssa nuorena, ja ensimmäinen ajatus joka nyt tulee mieleen, arvaattekin varmaan: Älä osta!!! Älä missään nimessä osta kyseisen rotuista hevosta jos olet suurimman osan ratsastusharrastuksestasi viettänyt turvallisesti maneesissa tai aidatulla kentällä. Älä myöskään osta täysiveristä jos et ole ikinä laukannut hevosella niin että tuuli suhisee korvissa ja silmistä valuu vesi. Älä osta täysiveristä jos sinulla on tapana vähän "opettaa" hevosta käyttäytymään esimerkiksi riimunnarusta tai ohjista kiskomalla.

Nimittäin, täysiverinen on juuri sitä, eli täyttä verta. Sen veri vetää laajoille aukeille, laukkaamaan niin kovaa kuin hevonen voi päästä (ja nämä rotunsa edustajat pääsevät todella kovaa, mopoautot jäävät toiseksi!). Pelkkä kentällä tai pahimmassa tapauksessa maneesissa pyöriminen sammuttaa näiden hevosten elämänliekin, ja turhautuessaan ne keksivät mitä erikoisimpia keinoja päästä toteuttamaan omia mielihalujaan.
Usein nämä ovat myös niin herkkiä kapistuksia, että pienikin paine riimunnarussa saa ne hyppäämään kynttilänä pystyyn, siinä saa jo olla narulla pituutta että saat sen pidettyä kotikunnassa!
Täysiverisen hevosen elämän paras hetki on päästä syksyllä sänkipellolle laukkaamaan, jos olet siis jo ostanut kyseisen rotuisen hevosen, älä pelkää vauhtia vaan ota satulasta tai parhaassa tapauksessa kaulasta kiinni ja anna mennä! Jos jotain hyvää tästä hevosesta löytyy, se harvoin pukittelee laukatessaan lujaa, eli nauti vauhdin hurmasta! Se on lähes turvallista!

Puoliveriset, eli sukutauluja tarkemmin tutkittuaan voisi jopa sanoa sekarotuiset hevoset. (nyt kaikki FWB, SWB, DWB sun muut puoliveristen kantakirjojen edustavat lähettivät minulle juuri tappouhkauksen)
Mutta näinhän se vaan on, puoliveriset ovat usein risteytyksiä eri rotuisista, kuitenkin huolella valituista, hevosista, josta saadaan aikaan mahdollisimman urheilullinen ja kestävähkö käyttöhevonen.
Puoliveriset ovat omaan makuuni vähän tylsiä, ne usein tekevät liian kiltisti kaiken mitä niiltä pyydetään, eivätkä tästä syystä saa useinkaan viettää oikean hevosen elämää.

Jos siis olet turvallisesta ratsastushetkestä nauttiva täti- tai mummoratsastaja tai tavoitteellisesti kilpaileva minkätahansaikäinen ratsastaja, puoliverinen on valintasi.

Suomenhevonen, rotu joka teki mittavan työn sotaa käydessämme, on tietysti tämän piskuisen valtion ylpeys ja lippulaiva.  Harvenevassa määrin enää kuitenkaan näkee niitä "vanhan liiton" suomenhevosia, isopäisiä, romuluisia ja äärettömän rauhallisia isoja hevosia. Suomenhevosen jalostus on mennyt entistä enemmän käyttöjalostuksen suuntaan, eli hevosista jalostetaan joko pieniä (suomenpienhevonen), silakanmallisia (juoksija) kevyitä, isosti liikkuvia (ratsu) tai hyvällä vetopäällä (työhevonen) varustettuja hevosia. Näistä työhevossuuntaiset suokit ovat lähimpänä sitä vanhan liiton suokkia, joka tietysti omaa silmääni lämmittää eniten.

Jalostuksella on tietysti aina joku tarkoitus, mutta haluammeko todella jalostaa kansallisrotuamme suuntaan jossa sen liike on viety äärimmilleen (jolloin ihan kaikki eivät voikaan sillä ratsastaa) tai jossa sen luonne on arvostettu toisarvoiseksi (jolloin sen käsiteltävyys on heikkoa ja rauhallisuus tiessään)? Eikö olisi mukavinta että meillä olisi täällä Suomessa hevosrotu, jonka voi ihan oikeasti sanoa sopivan kaikille, ns. koko perheen hevonen? Kyllähän näitäkin löytyy, mutta mielestäni ihan turhaan tavoitellaan suomenhevoselle puoliverisen hevosen liikettä, täysiverisen räjähtävyyttä kun meille riittää se ihan tavallinenkin hevonen.

Jos siis kuitenkin olet ostamassa suomenhevosta, tarkkaile edes vasemmalla silmällä sen rakennetta, jotta kaikki neljä (tarkista ensin että niitä todellakin on neljä) jalkaa asettuvat noin suurinpiirtein hevosen rungon alle. Sen jälkeen tarkkaile sen yleisilmettä (niitä silmiä, ja yritä olla näkemättä silmänvalkuaisia) ja seuraa miten se käyttäytyy eri tilanteissa. Sen jälkeen ota hevonen käsittelyyn, taluttele, ratsastele ja harjaile. Jos kaikissa näissä toimenpiteissä hevonen käyttäytyy järkevästi, lyö kaupat lukkoon heti! Sinulla on käsissäsi harvinaisen katu-uskottava suomenhevonen!

Mutta kun se hevonen tulee kotiin, muista, suomenhevosilla on hyvin pitkälle jalostettu taito viedä taluttajansa ihan minne ne haluavat. Ne vain kääntävät vähän kaulaa ja lähtevät kävelemään tai korkeintaan hitaasti ravaamaan haluamaansa suuntaan! Ja usko pois, jos sillä hetkellä et ole vielä taluttanut hevosta ketju suussa, tämän jälkeen kyllä otat senkin opin käytäntöön!

Vuonohevonen, lisää kylmäverisiä ihanuuksia luvassa! Vuonohevonen on myös rotu jonka edustajien kanssa olen saanut työskennellä melko paljon, ja täytyy sanoa että niiden kanssa ratsastuksellinen ja hevosenkäsittelytaitoni on noussut aivan uudelle tasolle.
Vuonohevonen nimittäin on aivan upea peli kun sitä vaan kohtelee oikeudenmukaisesti, paineistamatta ja jopa vähän johdatellen! Jos vuonohevonen kokee että asiat on hänelle esitetty liian epämääräisin avuin taikka muuten vähän turhan äkäisesti, lopettaa tämä rotunsa edustaja työntekemisen kokonaan! Ei siis tee mitään hölmöyksiä, kunhan vaan tuhisee otsatukkansa alta "tee itse sit paremmin". Mahtavia persoonia!
Vuonohevoset ovat hyvin koulutettuina todella mahtavia koko perheen hevosia, joilla voi tehdä ihan mitä vaan ajosta ratsastukseen ja kaikkea siltä väliltä. 

Kuten huomaatte, lähestymme vääjäämättä kylmäverirotujen aatelia, nimittäin eestin raskasta vetohevosta! Liian usein minulta kysytään että mitä ihmettä tämän rotuisilla hevosilla oikein voi tehdä. Ihme kysymys, mitä sillä muka ei voisi tehdä? Kun sillä voi ratsastaa, ajaa, tehdä metsä- ja peltotöitä, ynnä ja muuta. Eikö siinä ole jo ihan riittävästi hommia!

Yritän nyt kovasti kertoa eestin raskaasta vetohevosesta sekä hyviä että huonoja puolia, kuten olen muistakin roduista kertonut. Eestin raskas vetohevonen on rauhallinen, lempeä, jykevä työhevonen, joita esiintyy karkeasti jaoteltuna kahta eri "mallia". On semmoista tynnyrinmallista, persejalkaista mallia, ja sitten on semmoista ylvästä, pidempijalkaista mallia. Itse pidän enemmän tästä isomman linjan hevosesta. Rauhallinen ja lempeä luonne on erityisen tärkeää säilyttää jalostuksen edetessä, ja liian tempperamenttisia tammoja ei tulisi mielestäni käyttää jalostuksessa, juuri sen takia että ne jättävät varsoilleen niin vahvan käyttäytymismallin. Hevosen ollessa fyysisesti iso, on vain plussaa että sen luonne on rauhallinen, jolloin ihmisellekin jää vähän aikaa reagoida hevosen reagointiin!
Hyviksi puoliksi pitää myös laskea raskeveon monikäyttöisyys, määrätietoisen koulutuksen avulla hevonen suoriutuu raskaammistakin tehtävistä sujuvasti.

Ja sitten niihin huonoihin puoliin. Varsinkin Virosta ostettuna raskeveon historia voi olla hyvinkin kirjavaa, koulutus (jos sitä siis on tehty) on voitu tehdä kovinkin nopealla tahdilla, josta on voinut jäädä hevoselle traumoja (Vip). Niiden lääkintähistoria ei välttämättä ole ihan aukoton, jolloin rokotus, madotus ja vaikka hampaiden raspaus voi aiheuttaa yllätyksiä (Eida). Niitä on saatettu myös pitää kuin kukkaa kämmenellä, unohtaen peruskoulutuksen tärkeyden ja keskinäinen kunnioituksen ihmisen ja hevosen välillä (Valmet).
Lisäksi näillä tupsujaloilla saattaa esiintyä vuohispunkkia, käpymadotkaan eivät ole harvinaisia, sekä kavioiden hoito on usein haastavaa hevosen ison koon vuoksi. Tämän lisäksi ihan käytännön ongelmia saattaa tulla ihan karsinoiden koon kanssa, kuljetuskalustoa pitää luultavasti suurentaa sekä kaikki varusteet ovat luultavasti aivan liian pieniä. Varaudu siis pieniin lisäkustannuksiin raskeveon hankinnan jälkeen. Mutta usko kun sanon, elämäsi laatu paranee huomattavasti raskeveon astuttua kuvioihin!

Tämän kirjoituksen aiheiksi ei valitettavasti päässyt muiden rotujen edustajia, syystä että eihän tämä kirjoittaminen olisi loppunut koskaan! Tulen kyllä varmasti ottamaan kantaa vielä eri rotuisista hevosista, jahka niitä tuolla kylillä kohtaan!

Tällä postauksella ei ollut syvempää tarkoitusta kuin saada teidätkin ostamaan itsellenne mahtava sydäntenmurskaaja, nimittäin eestin raskas vetohevonen!

Tai voitte myös olla ostamatta, mutta mitä sitä sitten kaikki päivät tekisi, jotain pitsinnypläystä vai???

Vinku lähdössä uuteen kotiin joitain vuosia sitten.









keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Olipa hyvä päivä, noin niinkuin tiistaiksi

Eilen oli ihan hyvä päivä, illan ratsastustunteja oli vain 1, jonka jälkeen jäi ihanasti aikaa touhuta illalla hevosten kanssa. Oli oikein suuret suunnitelmat ja piti mennä Niilon kanssa treenaamaan ohjasajoa.
Muutos suunnitelmiin, ja nautiskelin hevosten kampaamisesta oikein urakalla.
Vip oli ihana itsensä, nautiskeli täysin rinnoin harjaamisesta ja yhdessä olemisesta.

Ihana Vip

Valmet, no miten sen nyt sanoisi, hän ei sillä tavalla nauti yhdessä olemisesta, harjaaminen nyt oli ihan ok.

Hänestä ei valitettavasti ole nyt tuoretta kuvaa, kun häntä harmitti niin paljon elämä yleensäkin, että poseeraaminen olisi ollut aivan liikaa vaadittu.

Lemmy oli kerrankin taluttaessa lähes fiksu, eli ei päässyt multa karkuun!
Sen sijaan harjatessa se teki taas ihan kaikkensa ärsyttääkseen, harmi vaan ettei siinä onnistunut. Varsan (ja ihan muidenkin hevosten) kanssa ei auta muu kuin olla hiljaa, jatkaa harjaamista ja odottaa että se varsa jossain vaiheessa lopettaa sen nyppimisen ja sekoilun.

Ja sitten ihana Niilo. Niilon kanssa harjoiteltiin ohjasajon sijaan paikallaan seisomista. Nyt ollaan vasta siinä vaiheessa että Niilon pitää seistä paikoillaan kun riimunnaru lasketaan kädestä. Tällä hetkellä se tehdään ihan tallissa, jossa ärsykkeitä on aika vähän, jotta saamme mahdollisimman paljon onnistumisia aikaan. Aika hyvällä mallilla ollaan jo tässä harjoittelussa, Niilo seisoo nätisti paikoillaan vaikka lähden välillä käymään satulahuoneessa, jee!


Saa venyttää, ihmetellä, katsella ja haistella mutta jalat ei saa liikkua!
Kilmister, alive and kicking!




Ai niin, se Lemmyn sairaus.

Ei sillä mikään ollut, oli osunut vaan niin taudinkuvaukseen sopiva kuva kameraan että pakkohan teitä oli vähän kiusata!!! Hän on itse asiassa erittäinkin hyvässä kunnossa, mahaongelmat ovat rauhoittuneet psylliumin syötön myötä, eilen oli kuurin viimeinen päivä. Viikon hän sitä söi, ja seuraava psyllium uhri on Niilo. Niilollahan on psylliumkuurit 2 kertaa vuodessa, ennen ja jälkeen laidunkauden jotta kaikki maa-aines pysyy poissa suolistosta. 
Varsoille taidetaan jopa suositella psylliumkuuria vähän vieroituksen jälkeen, ja nyt uskalsin ensimmäistä kertaa varsalle sitä syöttää, ja hyvin tuloksin!

tiistai 25. helmikuuta 2014

Lemmy on vakavasti sairas...

...kuva puhukoon puolestaan.






Tuleeko mieleen muita vaihtoehtoja sairaudeksi kuin lannehalvaus tai kaviokuume?

Itselleni ei ainakaan tule, molempien seurauksena hevonen näyttää kuvassa olevan kaltaiselta...

Mikä minä olen mitään sanomaan, ostakaa hevosia!!!

Otetaanpa vähän pehmeämpi välitilinpäätös tähän väliin, koska nyt tuntuu että olen vaan mollannut ori- tamma- ja ruunahevosia sekä varsoja. Teistä varmasti tuntuu tällä hetkellä siltä että hevonen, missään sukupuolessa ei ole järkevä vaihtoehto.
Kerron nyt muutamia hetkiä joita olen kokenut elämässäni erilaisten hevosten kanssa.

Muutamia kohtaamisia orihevosen kanssa:
Ensimmäinen kunnon kohtaaminen orihevosen kanssa oli ensimmäinen varsani Raaka-Arska. Se oli ensimmäiseen ikävuoteen asti aika nössykkä, kunnes mentiin ensimmäiseen (ja viimeiseen) varsanäyttelyyn. Trailerista asteli takajaloillaan riekkuva itsestäänliikojaluuleva suomenhevonen, joka kiikutti mua raviradan takasuoran päästä päähän. Ravista hän saikin erityisen hyvät pisteet! Saatuani pakattua sen takaisin traileriin, kypsyi päätös hänen ruunaamisestaan, mahdollisimman pian. Se oli hyvä päätös se.

Sen jälkeen sain nauttia orivarsa Niilosta, joka oli varsasta tähän päivään asti täydellinen herrasmies! Emän upea ja rauhallinen luonne vaikuttaa niin paljon, Niilo on siitä elävä esimerkki! Upea hevonen, kertakaikkiaan!

Emmekä tietenkään voi ohittaa tätä orihevoskohkaamista kertomatta pikku kertomusta tämän blogin inspiraatiosta, Valmetista! Valmet oli alkujaan yhteisomistuksessa ystäväni kanssa, ja asusteli Joensuussa alkuun. Ystäväni teki Valmetin kanssa suuren työn sekä ihan elämän perusasioiden opettelussa että ajo-opetuksessa. Valmetin tultua Laitilaan, oli siitä helppo jatkaa eteenpäin. Vaikka työnteko onkin Valmetille ihan ok-juttu, on sen käsittely muuten melko haastavaa. Valmet on luonteeltaan täysin erilainen kuin mikään tuntemistani hevosista. Se on jollain tavalla sulkeutunut, ei oikein välitä ihmisestä eikä missään nimessä tee mitään ihmisen hyväksi. Valmetin maailmassa ihminen saa olla Valmetin lähellä, jos hän sen hyväksyy. Se ikäänkuin katsoo ihmistä ylhäältä päin, ja vähän tuhahdellen.
Ei siis mikään helpoin mahdollinen tapaus, mutta rutiineista kiinni pitäminen ja ehdoton määrätietoisuus kaikessa tekemisessä auttaa hänen kanssaan pärjäämisessä!

Muutama ruunanrupukkakohtaaminen:
Läsi-Lasse, yksi parhaista suomenhevosista jonka olen kouluttanut. Sen hevosen laadun tunsi heti ensiratsastuksella, ja jo pelkästä käynnistä. Läsi-Lassesta tulikin taitava ratsu kaikissa lajeissa, ja hänen kanssaan olen päässyt vähän kiertämään kenttäratsastuskisojakin, tosin ihan vaan hevosenhoitajan roolissa, mutta kuitenkin! Musta ei oo niille radoille kisaamaan, hermo ei kestä! Läsi-Lasse on myös osoittanut monelle ratsastajalle miltä hyvä hevonen tuntuu, ja miten esimerkiksi laukanvaihdot tehdään. Mahtava rupukka!

Vip, asteli elämääni pelokkaana ja vähän röyhkeänä pullukkana. Vip oli päässyt vähän kiusaamaan entistä omistajaansa, jolloin siitä tuli arka, ihmisen kosketustakin värähtävä ruunanressukka. Nopeasti kuitekin löysimme yhteisen sävelen, eihän siihen mitään ihmeitä tarvita, vaan ihan normaalia hevosenkäsittelyä. Vipin tämänhetkinen päätehtävä on toimia kahdelle oripojalle kurinpitäjänä, ja siinä hommassa hän on erityisen hyvä! Myös ohjasajoharjoituksissa hän loistaa, toimii lähes ajatuksella!

Ja sitten tammakohtaamisia:
Ommel, ei voi jättää mainitsematta ensimmäistä omaa hevostani. 5-vuotiaasta ravurista kuoriutui vuosikausien kouluttamisen jälkeen todellinen luottoratsu, joka teki kaiken minkä keksin pyytää, tosin 100 km/h nopeudella! Omppu oli varsinainen työn sankari elämänsä viimeisiin päiviin asti, mikäli hän ei päässyt lenkille, hän polki kiukkuisena jalkaansa tarhassa.

Eida, lähes villi er-tamma, ostin sen salaa mieheltäni (niin kuin monet muutkin hevoseni!) ja hänet tuotiin pihaamme kuorma-autolla eräänä kauniina kesäyönä. Siellä se oli tarhassa ensimmäiset viikot, ja ainoa tavoitteeni oli saada hänet lähestymään ihmistä edes muutaman askeleen. Tarhassa istuminen tuotti tulosta, ja nyt Eida on suuri sydäntenmurskaaja, tamma joka antaa itsestään niin paljon! Eidan elämää on varjostanut lukuisat ähkyt, joiden aiheuttajaa ei oikein millään tahdottu löytää. Loppujen lopuksi tulimme lopputulokseen että Eidan suolisto on varmasti kärsinyt käpymadoista niin paljon että aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia.
Tämän lisäksi Eida on menettänyt myös yhden varsansa, Vahva-Igorin, verenmyrkytykseen.
Eida on hevonen jonka kanssa on jaettu isot ilot ja sitäkin suuremmat surut, mutta matkamme jatkuu edelleen.

Ja vielä varsoja:
Raaka-Arska tuossa tulikin jo mainittua, ensimmäinen kasvatti, ruma kuin rullatuoli. Oli siis syntyessään ihan sysiruma, eikä ole kyllä paremmaksi muuttunut ajan myötäkään.
Eranda, ensimmäinen er-kasvatti. Äärettömän kaunis varsa, tosin ehkä aavistuksen liian tempperamenttinen tapaus! Toki ikää myöten on hänkin rauhoittunut.
Nils Holgerson, käsittämätön onnenkantamoinen, sillä Niilon isä, Naksur, oli viimeisiä kertojaan jatkamassa sukuaan ja sai Eidan tiineeksi. Niiloa katsellessa ei voi kuin ihmetellä miten siitä söpöstä pikkuvarsasta voi tulla tuommoinen mastodontti!
Vingerpori, Etin viimeiseksi jäänyt varsa. Taas erityisen kaunis, kuten Erandakin. Jos Erandassa oli tempperamenttia vähän liikaa, Vingerporissa sitä oli vielä vähän enemmän. Määrätietoisella kouluttamisella Vinkukin oli ilo lähettää uudelle omistajalleen!
Vahva-Igor, Eidan ja Valmetin ensimmäinen yhteinen varsa. Syntymäpäivän iltana olimme jo hevossairaalassa, jossa Igor taisteli elämästään 3 viikkoa huonoin tuloksin. Yksi elämäni raskaimmista ajanjaksoista, joka päivä kauhulla odotin soittoa hevossairaalasta että mihin suuntaan Igorin tila on muuttunut. Samalla myös Eidan kanssa oli ongelmia jatkuvan sisälläseisomisen johdosta, joten hänenkin hyvinvointi oli vaakalaudalla. Tämä oli myös elämäni arvokkain reissu, hintaa 3 viikon tehohoidolle tuli 11 742,00 euroa.
Köyhälle se olis kallista.
Kilmister, Erandan ja Koitin ensimmäinen varsa.  Yritän nyt keksiä jotain hyvää sanottavaa tästä riiviöstä.
Onhan se ihan nätti.
Ja kauniskin se on.
Mutta kun se on ihan kauhea termiitti. Yritti potkia ja purra mua jo päivän ikäisenä! Ja nyt se vasta hanttiin laittaakin! Ihmettelin miksi vieroitus sujui niin hyvin, Ransukaan ei huudellut yhtään Lemmyn perään. No en kai mäkään huutaisi, jos vaan pääsee tommosesta eroon!

Nyt kun olemme yhdessä käyneet läpi hevosten sukupuoleen liittyviä erikoisuuksia, päästään seuraavaksi erilaisten hevosrotujen kimppuun!

Stay tuned!

maanantai 24. helmikuuta 2014

Varsa tuli taloon, voi ei!

No niin, olemme käyneet läpi hevosia jotka ansaitsevat oikeanlaisen ihmisen.On orihevosia (älä osta!) sitten on tammahevosia (älä osta!) ja sitten on ruunahevosia (voit jopa ostaa tällaisen, jos on ihan pakko!)

Ja sitten on varsa. Jossain kohtaa ihmisille tulee valtava älynväläys joko teettää sillä omalla tammallaan varsa, tai ihan käydä semmoinen ostamassa. Käydäänpä tässä nyt läpi muutamia juttuja jotka kannattaa ottaa huomioon ennen minkäänlaista varsan teettämistä, varaamista tai ostamista.

Varsa on pieni ja söpö aika vähän aikaa, tarkalleen ottaen sen ensimmäisen elinpäivän. Sen jälkeen alkaa loppuelämän kestävä, hermoja raastava, itkuntäyteinen jakso alati kasvavan nuoren hevosen kanssa, joka kasvaessaan löytää itsestään aina uusia ulottuvuuksia ja on täynnä elämäniloa päivästä riippumatta.

Varsan kanssa tulee muistaa mm. seuraavat asiat:
Se ei tiedä yhtään mistään yhtään mitään.
Se ei tajua mikä on riimu, miksi ihminen siinä riimussa roikkuu, ja miksi sen ihmisen vieressä pitää kävellä (huom kävellä, ei hyppiä ja riekkua)
Se ei osaa nostaa jalkojaan kavion putsausta varten, vaan kaatuu samantien jos nostat yhden jalan ylös,
Se ei ymmärrä että ihmisen potkiminen ja näykkiminen on huonoa käytöstä.
Se ei osaa seistä sidottuna.
Se ei osaa siis mitään muuta kuin kulkea emänsä vieressä ja telakoitua maitobaariin säännöllisin väliajoin.

Valmistaudu siihen että saat opettaa sille ihan kaiken mitä aikuiset hevoset osaavat. Ja uskokaa kun sanon, se tulee olemaan pitkä pitkä tie.

Meillä on tapahtunut varsojen kanssa mm seuraavaa:
Eräs varsa (jo riimussa kävelyn oppinut) ei kestänyt yhtään sitä että ihminen korotti vähän ääntään, ja eräänä tämmöisenä kertana lähti käsistäni, yritti kaikin keinoin päästä kavereiden luokse pihattotarhaan ja katkoi sähköaidat varmaan kolmesta kohtaa ennen kuin tajusi jo olevansa tarhassa sisällä.
Eräs varsa pelästytti itse itsensä traileriharjoituksissa seistessään lastaussillalla, huomatessaan pressusta roikkuvan narun ja vetäessään siitä trailerin pressun alas. No siitäpä sitten ilo irtosi, varsaa haettiin  naapurin pihalta, jonne se oli muuten hypännyt metrisen kiviaidan yli.
Jokainen varsa on kaatunut rähmälleen ensimmäisissä kavioiden vuoluissa, osa hermostuu siitä enemmän ja osa vielä enemmän.
Eräs varsa ei seurannutkaan emäänsä laitumelle mennessämme, vaan lähti kovin määrätietoisesti tallustelemaan valtatietä pitkin ties mihin. Nykyään meillä talutetaan varsat riimusta jo toisena elinpäivänään, emä kyllä seuraa perässä.
Eräs varsa oli niin kärsimätön että talutusharjoitukset piti tehdä tallissa sisällä, n 15 sekunnin sarjoissa ettei mene hermo pikkuvarsalla...
Eräs varsa hyppäsi orimaisuuttaan niin komiasti pystyyn että kaatui selälleen. Noloa.
Eräs varsa on Sarilta päässyt irti jo kolme kertaa!!! Kyllä, se on Kilmister, tämä nykyinen elämäni valo!

Kuvituksena muutamia varsojani vuosien varrelta.

Niilo

Niilo

Niilo vastasyntyneenä

Niilo


Vahva-Igor
Vingerpori

Vahva-Igor
Vingerpori
Kilmister

Kilmister

Kilmister

Kilmister

Kilmister

Tättärätää, täältä tulee tammahevonen!

Tässä kohtaa pitää oikein hetki rauhoittua ja tuumailla että saa kirjoitettua tammahevosesta edes jotain hyvää.

Tammahevonen on käytökseltään aika, sanoisinko erikoinen.
Kun sillä on kiima, se on ihan mahdoton. Silloin yleisesti ottaen ei sovi kiusata häntä ainakaan millään työhön liittyvällä. Kiima-aikana tammahevosta ahdistaa, vinguttaa, kylkiin sattuu, vatsaankin sattuu ja kaikki hevosystävät on ihan tyhmiä.
Sitten kun tammahevosella ei ole kiimaa, sitä ahdistaa, sitä vinguttaa, sen kylkiin ja vähän vatsaankin sattuu ja kaikki hevosystävät on ihan tyhmiä. Eikä se työntekokaan ole kovin kivaa.

Jos kuitenkin saat tammahevosen suostuteltua työntekoon, muista muutama asia: Se mikä sujui eilen, ei todellakaan suju tänään. Ja se mikä ei suju tänään, ei tule paranemaan tammahevosta käskyttämällä. Useat tammahevoset ovat allergisia käskyttämiselle, oireina niillä esiintyy erittäin nopeaa takapään kevenemistä, korvien taaksepäin kääntymistä ja hampaiden vilauttelua. Tälle allergiselle reaktiolle on kyllä parannuskeino, työn keskeyttäminen tai ainakin sen muuttaminen sellaiseksi josta tammahevonen varmasti pitää.

Nyt kun tammahevosen käskyttäminen ei ole vaihtoehto, mutta jostain syystä se täytyisi saada tekemään töitä, pitää siis keksiä joku muu keino siihen. No, sehän on tietysti suostuttelu, myötäily, olemattomista kehuminen ja kaikenlainen palkitseminen. Sinun pitää saada siis tammahevonen uskomaan että kaikki työ jota sillä teet on hänen itsensä idea. Ja niitä omia ideoitaan on tietysti kertakaikkisen mukava toteuttaa!!!

Jos ja kun tulet tammahevosen kanssa reippaan työskentelyjakson jälkeen talliin, pidä huolta että kuivikkeet on juuri oikealla tavalla aseteltu, vesikupin vesi on juuri oikean lämpöistä ja karsinassa on juuri oikean makuista ruokaa hänen armolleen. Jos nämä ehdot eivät täyty, tammahevonen kyllä ilmaisee tyytymättömyytensä kipakalla potkulla karsinan päätyseinään.

Tai itse asiassa, tammahevonen potkaisee kipakasti seinään ihan muuten vaan, vaikka juuri mikään ei olisi huonosti. Sellaisia ne tammahevoset vaan on.

Tammahevosilla on tietysti yksi ominaisuus ylitse muiden, joka huolestuttavan usein saa tuoreen hevosenostajan päätymään tammaan ihan hyvän ruunan sijasta. Tammahevoset nimittäin kykenevät lisääntymään! Ja mikäpä sen mukavampaa kuin teettää pikku tuittupää omasta isosta tuittupäästä.  Eihän se varsa tietenkään sitä emän luonnetta saa geenien muodossa. No ei saa, mutta varhaisen käyttäytymismallin saa, ja se jos mikä juurtuu syvälle. Ihan kuten ihmislapsissakin, varsahevosen kaikki ärsyttävät piirteet juontavat juurensa emän kanssa vietetystä laatuajasta.

Olen aivan varma että tammahevoset opettavat varsoilleen ne ikävimmät käytöstavat ihan vaan vituttaan, jotta saamme kärsiä jatkossakin.

Sellaisia ne tammahevoset vaan on!

Kuvituksena tammahevosia tilaltamme.

Eida, täydellinen tammahevonen

Eti, samoin täydellinen, nyt jo edesmennyt tammahevonen

Eranda, edellisen jälkeläinen

Tammahevonen, varsahevonen ja ruunanrupukka






Meidän tilan aakkoset; J

J = Juominen

Joo meidän tilalla on vakava juomiseen liittyvä ongelma.

Se aiheuttaa heikkoutta, lihaskipua, päänsärkyä, vitutusta ja lyhyitä yöunia.
Sitä on jatkunut jo yli 11 vuoden ajan, enkä tiedä miten kauan sitä enää siedän.

Eli meillä hevoset juotetaan käsin, ämpärijuotolla. Se vie päivästä melko paljon aikaa, mutta on kaiken sen ajan ja vaivan arvoista.

Ämpärijuotto ja automaattivesikuppi taisteli, kumpi voitti? No ämpärijuotto tietysti, syystä että:

Ämpärijuotolla tiedän ihan tarkalleen miten paljon hevoseni juovat päivittäin.
Automaattijuotolla en tätä tiedä ennen kuin joku hevosistani on kuivuuden aiheuttamassa shokissa.

Ämpärijuotolla pystyn talvisin rohkaisemaan hevosia juomaan riittävästi, juottamalla niille lämmintä vettä.
Automaattijuotolla tämä ei ole mahdollista, automaatti suoltaa kylmää vettä vuodenajasta riippumatta.

Ämpärijuotolla ei tapahdu suuren suurta vahinkoa vaikka hevoset innostuksissaan rikkoisivat ämpärin. Ja näin on tapahtunut, useita kertoja!
Automaattijuotolla saadaan aikaiseksi mittava vesivahinko hevosen rikottua automaatin. Vettä mahtuu talliin kuin talliin aika paljon kun se tulee paineella putkistosta.

Ämpärijuotto toimii kesät ja talvet. Suurin murhe on talvella jäätyvä vesi, mutta lämpimällä vedellä saadaan ämpärissä oleva vesi taas sulamaan.
Automaattijuottokuppi kun jäätyy, niin se myös jäätyy siten että ellet ole välittömästi sulattamassa putkia, sinulla on taas tiedossa mittava vesivahinko putkien haljettua.

Tässä kohtaa tekisi varmaan mieli sanoa että olen katkera vanha ämmä, kun ei mun tallissa ole automaattikuppeja. Silloin olisi varmasti toinen ääni kellossa. Ei olisi, vesiautomaatit oli ihan mahdollista asentaa, mutta sitä ei tehty, ihan tietoisen päätöksen tein silloin. Ja miten monta kertaa olen kiittänyt Luojaani siitä päätöksestä, tallissa ei ole ikinä ollut vesivahinkoa, ja esimerkiksi ähkyisen hevosen juomista on paljon helpompi seurata ämpäristä, saa omistajakin pienen mielenrauhan.


Tässä kun listaa näitä ämpärijuoton hyviä puolia, olen entistä vakuuttuneempi siitä että raahaan jatkossakin kädet rakoilla vettä hevosille, ämpäri kerrallaan!

Sopiva kuvitus olisi varmaan vesiämpäri, en nyt laita sitä tähän, kuvitelkaa se!!!



Meidän tilan aakkoset; I

I = Iisakin kirkko

Siis what, miten ihmeessä Iisakin kirkko liittyy tilaamme? Ei me nyt niin uskovaisia sentään olla!
No, ei se itse kirkko vaan se ikuisuusprojektiin viittaava sanonta, eli rakennetaan kuin Iisakin kirkkoa.
Ohessa vähän Wikipediaa aiheesta:

Iisakinkirkko

Iisakinkirkko
(Исаакиевский собор
Isaakijevski sobor)
Saint Isaac's Cathedral in SPB.jpeg
Rakennustyyppi kirkkorakennus
Valmistumisvuosi 1858
Suunnittelija Auguste Ricard de Montferrand
Julkisivumateriaali kivi
Korkeus 101,5 m
Haus LennartHell.svg
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Kirkon pääalttarin kuninkaanovet. Ovien välissä näkyy alttari-ikoni -lasimaalaus

Arkkitehti Montferrand ikuistettuna päätykolmion reliefissä.
Iisakinkirkko (ven. Исаакиевский собор, Isaakijevski sobor) on Pietarin tunnetuimpia nähtävyyksiä. Ortodoksisen Iisakinkirkon rakentaminen kesti neljäkymmentä vuotta 18181858, mistä suomen kieleen on jäänyt ikuisuushanketta tarkoittava ilmaisu: ”rakennetaan kuin Iisakinkirkkoa”. Kirkolla oli aikoinaan katedraalin asema.
Iisakinkirkko on maailman neljänneksi korkein kupolirakennus (101,5 metriä), Rooman Pietarinkirkon, Lontoon St Paulin katedraalin ja Firenzen Santa Maria del Fiore -tuomiokirkon jälkeen, ja sen joka puolelta kaupunkia näkyvään kultakupoliin on käytetty sata kiloa kultaa. Rakennus edustaa uusklassismia ja korinttilaista tyyliä. Se on ulkonaisesti kreikkalaisen ristin muotoinen keskeiskirkko, mutta sisätilaltaan keskeiskirkon ja basilikan välimuoto.
Kirkko on saanut nimensä bysanttilaisesta munkista, Pyhästä Iisak Dalmatialaisesta, jonka muistopäivänä (30. toukokuuta) Pietari I oli syntynyt. Iisak oli Romanovin suvun suojeluspyhimys.


Niin, se meidän talli. Muutimme tänne maalle siis vuonna 2002, ja siitä asti on tallia rakennettu, lauta kerrallaan. Välillä on voinut mennä vuosikin ilman että tallin rakennusprojektin jatkamiselle olisi luotu ajatustakaan. Sitten mulla menee snadisti hermo, ja rakentaminen jatkuu taas tovin. Tällä hetkellä tilanne on se että 4 karsinaa on valmiina, lisäksi 1 hoitokarsina, ja 3 karsinasta puuttuu vielä kalterit ja ovet. Satula- ja rehuhuone ovat jo täysiin valmiita, joten voisi melkein sanoa että talli on enää loppusilausta vailla! Eikä siinä mennyt kuin 12 vuotta!!!

Talli on rakennettu entiseen sikalaan, joka on riittävän iso ja todella korkea. Karsinat suunniteltiin isoiksi, vaikka vielä siinä vaiheessa emme tienneet että tilallamme asuisi näin isokokoisia hevosia! Johdatustako?

Suurin syy tallin rakentamisen pitkähkölle ajanjaksolle on yksinkertaisesti RAHA. Rahalla saa ja hevosella pääsee. Emme ole ottaneet lainaa tallin rakentamista varten, kun ei näistä hevosista kuitenkaan ikinä tule mitään tuottoa, jolla laina ikäänkuin kuoletettaisiin. Tallia rakennetaankin aika pitkälti sen mukaan mitä rakennustarviketta sattuu kohdalle osumaan. Eli aika pienellä budjetilla tätä rakennetaan, ja kai se sit on erityisen ihanaa kun se siitä valmistuu. Kun hyvää kannattaa odottaa, vaikka rajansa kai sillä odottamisellakin.

Karsinoita tulee siis valmistuttuaan olemaan 7 + 1 hoitokarsina, joka muuntuu karsinaksi oven rakentamisen myötä. Vielä en ole päättänyt tuleeko hoitokarsinastakin oikea karsina. Karsinat ovat kooltaan lähes 12 neliöisiä, pienin taitaa olla 9-10 neliötä. Käytävä on leveä, ja karsinoiden välissä on kalterit. Ovet ovat toistaiseksi perinteiset saranaovet, mutta ne tullaan uusimaan liukuoviksi. Karsinoissa voi huoletta pitää vaikka 2 oria vierekkäin, väliseinät kestävät kovemmatkin välienselvittelyt!

Rehuhuone on satulahuonetta ennen, se on kylmää tilaa. Satulahuone on lämmitetty. Vettä ei talliin vielä tule, vesi kannetaan läheisestä saunasta. Tallin oven edusta on betonipohjainen, ja siitä pääsee suoraan pienelle nurmialueelle. Tämä alue on aidattu, joten esim varsojen ensimmäiset ulkoilut emän kanssa suoritetaan tällä alueella.

En oikein tiedä miten isot juhlat pidetään jahka talli ihan virallisesti valmistuu, voi olla että pitää ihan kutsua kunnanjohtaja paikalle ihmettelemään tätä ikuisuusprojektin valmistumista!!!

Muutama kuva yksityiskohdista tallin ulkopuolelta, tallista sisältä en oikein saanut hyviä kuvia aikaiseksi.

Tallin oven koriste

Tallin pihaa kiertävän aidan tolpan koristeet
Portin salpa

Tallin oven kahva
 Kuten huomaatte, pyrimme hyödyntämään kaiken ylijäämämateriaalin tallin rakentamisessa, aina vanhoja kenkiä myöden!


Powerwalk on sunday afternoon

Tänään oli tallinpitäjällä aika laiska päivä. Aamutoimien jälkeen tein sen virheen että söin ruokaa, ja unihan siinä tuli... No, sallin itselleni päivänokoset silloin kun kroppa sitä vaatii, tahti on kuitenkin koko viikon aika tiivis, joten ei pikku levosta ainakaan haittaa ole.

Päivänokosien jälkeen lähdin kiusaamaan hevosia, ja kiusaamisen kohteiksi joutuivat Raaka-Arska, jonka kanssa lähdin maastoon, taluttaen. Arska on semmonen mussukka että hän kaipaa säännöllistä sidbäckiä, joten talutusretket on oikein hyviä hänelle! Kerran hän yritti aika rajustikin poistua paikalta, mutta huomattuaan etten antanut yhtään periksi, lopetti sen heti. Sitä itse vaan miettii miksen saa pidettyä yhtä pikkuvarsaa kädessä, kun kuitenkin iso suomenhevonen siinä pysyy. Ehkäpä se ketju suussa vaikuttaa kuitenkin sen verran.

Seuraavaksi vuorossa oli Mari, jonka kanssa lähdin  ratsastaen maastoon. Tiet on jo niin sulia, että lähes joka paikassa pääsee hyvin menemään, näillä kengättömilläkin. Mari oli oikein positiivinen koko ratsastuksen ajan. Se on erikoinen hevonen, inhoaa ihmistä yli kaiken muuten, mutta ratsastuksessa toimii kuin ihmisen mieli, ei juuri missään laita hanttiin. Näköjään yhteen hevoseen ei voi millään mahtua kaikki hyvät ominaisuudet!

Ja sitten rouvat raskeveot. Ransu on jo selvästi kaivannut aktivoitumista, on ollut tässä vähän kiirusta kaikkien muiden juttujen kanssa, ja heidät on vähän jätetty paitsioon. Mutta nyt kun päästiin maastoon taluttelemaan, oli Ransu aivan innoissaan. Kuuliaisesti käveli, ja takaisin päin tullessa ajattelin kokeilla josko ihan juoksuksi laitettaisiin!!
Tadaa, kyllähän se Ransulle sopii, ravi nyt on ihan homojen hommaa, eiku pukkilaukalla kotia kohti! Sai siinä rouva tallinpitäjäkin laittaa kumisaapasta toisen eteen jotta homma ei leviä ihan käsiin. Muutaman kerran kokeilin hallittua ravipätkää, ja jokainen kerta päättyi pukkilaukkasekoiluun! Hauska tapaus!



Eida-rouva puhisi totuttuun tapaansa, ja oli hänkin aika reipas, vähän väliä sipsutteli nättiä ravia vierellä. Pari kertaa piti vähän jarruttaa, kun naru kiristyi vähän liikaa! Yhdessä alamäessä sitten rouvan touhotus kostautui, ja liukkaalla nurmella hän pyllähti perseelleen. Höh, vähänkö noloa. Väittävät että hevoset ei opi syy-seuraus-menetelmällä. Eida ainakin oppi, loppumatkan tuli niin rauhassa, perse mudassa!




Ja muuten, sihisin, puhisin, älämölötin taas kun toin pikkuLemmyn sisälle. En tiedä miten paljon nuo äänet auttaa, mutta ainakaan tänään se ei päässyt irti.

Hyvä päätös sunnuntaille, ensi viikosta tulee taas paljon parempi!



sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Kun pikkuhevonen ei keskity olennaiseen

Huh huh, olipa taas reissu. Tänään kävi ikävästi kun hain pikkuKilmisteriä tarhasta sisälle. Se pääsi multa karkuun.

Voi perkele.

Voi saatana.

Oli synkkä ja myrskyinen yö, ja nyt tiedän sen että Lemmy pelkää tuulen ääniä aikast paljon. Tai ei luota minuun niin paljon että tukeutuisi minuun tiukan paikan tullen. Tämä on ikävä tilanne, johon ei auta muu kuin aika.

Ollaan kyllä aina talutusreissuilla treenattu sillä tavalla että jos pikkuLemmy kiirehtii tai säpsähtelee muuten vaan, teen pysähdyksen ja seistään sen aikaa paikallaan kunnes tilanne rauhoittuu. Ja aina jos Lemmy ottaa askeleenkin pois pysähdyspaikasta, se siirretään siihen samaan paikkaan takaisin. Sit oon myös ollut itse ihan hiljaa, vaikka se hevonen siinä sekoileekin vieressä. Ainoa ääni on ennen pysähdystä kuuluva prrrr. Tää on sitä sidbäckiä.

Tänään Lemmy säpsähti taas myrskyävän tuulen ääntä, ja lähti niin napakasti liikkeelle että en kertakaikkiaan pystynyt sitä pysäyttämään. Sinne meni, ja vihelsi mennessään. Olipa miellyttävää lähteä metsästämään varsaa kun oli pilkkopimeää, ja ainoa tieto hevosen olinpaikasta oli se kun näin sen juoksevan tielle. Raukka oli niin peloissaan ettei edes tullut takaisin talliin, vaan kun lähdin kävelemään tielle se seisoi hiljaa paikallaan ja odotti että otin hänet kiinni. Oli niin pimeää että ilman Lemmyn otsassa loistavaa tähteä en olisi varmaan edes nähnyt sitä...

Sitten mentiin valitettavasti takaisin siihen paikkaan mistä lähtö oli tullut, ja treenattiin taas sitä seisomista. Nyt Lemmy oli jo sitä mieltä että jokainen rapsahdus oli liikaa. Siksipä kehitin äärimmäisen keinon saada hevosen huomio itseeni. Pidin kaikkia mahdollisia ääniä, olin itsekin yllättynyt siitä miten erilaisia ääniä ihmiskeho voi tuottaa. On se vaan hyvä ettei meillä ole ihan lähellä naapureita!
Mutta, kaikesta koomisuudesta huolimatta keino tehosi!!! Lemmy jäi tuijottamaan mua niinsanotusti haavi auki, ja käveli aivan rauhassa mun kanssa kohti tallia. Ja kaiken lisäksi se nuoleskeli huuliaan rennohkona.
Eikös se huulien nuoleminen ole jotenkin tosi jees, ainakin jos kysytään joltain narunpyörittäjähevoskuiskaajaituhipeiltä?

Tai sit Lemmyllä oli vaan niin kova nälkä että kuola vaan valui, tiedä häntä.

Pääasia että pikkuLemmy on nyt tallissa, turvassa pahalta maailmalta. 



lauantai 22. helmikuuta 2014

Ruunan rupukka, loistava vaihtoehto hevosystäväksi

Ja eikun seuraavaan kohteeseen sarjassamme "jokainen hevonen ansaitsee oikeanlaisen ihmisen"!

Kuten jo mainitsin, sen jälkeen kun orihevonen on tempauksillaan saanut sinut menettämään uskosi sekä hevosiin että omiin hevosmiestaitoihin, on aika napsaista orihevoselta nyytit pois ja tuoda klinikalta kotiin turvallinen harrastehevosruuna.

Ruunan tärkein ominaisuus on sen kyvyttömyys jatkaa sukua! Kyllä, se on hevoselle todella hyvä ominaisuus! Sen lisäksi että ruunanrupukka ei kykene lisääntymään, on sen käytös noin yleisesti ottaen melko hallittavalla tasolla.

Toki, poikkeuksiakin löytyy, joillain ruunanrupukoilla on jäljellä vielä jonkin verran orihevosen lisääntymisviettiä, mutta niitä pitää sit käsitellä sen verran määrätietoisesti ettei se "vanha" orihevonen nouse sieltä pintaan.

Oletetaan että sinulla on semmoinen normaali ruunanrupukka, jolla harrastaminen ja kisaaminen on lähtökohtaisesti aina mukavaa! Se suorittaa tehtävät mukisematta, sillä harvemmin on huonoja päiviä ja se yleensä sopeutuu laumaan kuin laumaan. Toki, jotkut ruunanrupukat eivät anna itsestään ihan kaikkea irti esimerkiksi kisatilanteissa, kun vähemmälläkin pärjää. Samoin ruunanrupukan ja orihevosen käyttöön vaikuttava ero on niiden rohkeus. Orihevonenhan on maailman valtias, ei pelkää käytännössä yhtään mitään (tai ei ainakaan näytä sitä). Ruunaamisen jälkeen usein käy niin että ruunanrupukasta tulee aika pelkurihevonen. Aika usein ihan leppoisat maastoreissutkin saattaa muuttua pieniksi tahtojen taisteluiksi kun ruunanrupukka näkee taas sen sadannen kerran sen saman kiven ja kannon ja hyperventiloi siinä vartin ennen kuin kykenee liikkumaan yhtään mihinkään.

Itse pidän ruunanrupukoita vähän "tylsinä" persoonina, sillä ne usein ovat niin kovin tasaisia. Niitä ei sillä tavalla saa antamaan itsestään kaikkea, kuten tammoista tai jopa hyvinkoulutetuista oreista. Kyllä, koulutus tekee jokaisesta hevosesta juuri kouluttajansa kaltaisen, mutta yleisesti ottaen ruunanrupukan tasaisuus on vähän tylsää.

Omat kokemukseni ruunanrupukoista ovat Läsi-Lasse, huippu suokki joka oli poikkeuksellisen säpäkkä ruuna. Sitten on vuorossa Raaka-Arska, jolla on jopa tammamaista herkkyyttä ja orimaista rajua käytöstä. Ja sitten on Vip, tilamme ainoa raskeveoruuna. Vip on täydellinen ruunanrupukka. Sopivan herkkä, avoin koulutukselle sekä äärettömän kiltti.

Vip toimii meillä varsojen hoitosetänä, se ottaa varsat hellään huomaansa jo tosi aikaisessa vaiheessa, ja näyttää todella hellyttävästi miten täällä toimitaan. On aina yhtä ihana nähdä kun Vip kouluttaa uutta varsaa, jos varsa tunkee vaikka liian lähelle Vipin heinäkasaa, Vip potkaisee, tai oikeastaan tönäisee varsaa jalallaan kauemmaksi, jotta ei vaan satuta sitä mutta kuitenkin opettaa. Vip vie myös varsat kaikkiin uusiin paikkoihin rohkeasti, vaikka varsan emä ei välttämättä sinne uskaltaisikaan tulla. Omassa laumassaan Vip on ikuinen johtaja, tälläkin hetkellä sillä on laumassa 4-vuotias Niilo-ori ja 1-vuotias Lemmy-ori. Niilo on aivan Vipin tossun alla, ja pikkuhiljaa Lemmykin tulee oppimaan isojen hevosten tavoille Vipin toimesta!

Aina välillä joku kysyy multa mitä mä näillä kaikilla hevosilla teen, vastaukseksi kun ei tunnu riittävän että ratsastelen ja kouluttelen. Vipin kohdalla ratsastelu on edennyt todella pienin askelin, sillä on nuoruudesta jäänyt jonkunlainen trauma ratsastuksesta. Mutta vaikka Vipillä ei ratsastuksellista arvoa tällä hetkellä olekaan, on sen arvo kaikessa muussa mitä se edustaa. Ilman Vipiä mulla ei olisi noin toimivaa poikahevoslaumaa. 

Pieni yhteenveto; ruunanrupukka on todella hyvä vaihtoehto ensimmäiseksi, toiseksi tai vaikka viimeiseksikin hevoseksi. Se ei huutele tammojen perään, sillä ei ole kiiman takia hankalia päiviä, se suorittaa tehtävät nöyrästi ja on tyytyväinen tallisi tarjoamiin palveluihin. Harvoin ruunanrupukka jättää esimerkiksi ruokiaan syömättä. Tähän liittyen ehkä yksi huonompi puoli ruunanrupukassa on, kuten muillakin kastroiduilla eläimillä, se saattaa turvota vatsan alueelta melko hallitsemattomasti. Mutta, ainahan sen voi treenata rantakuntoon, sitten seuraavaa kesää varten!

Turvallisia treenejä ruunanrupukan kanssa, ja muutama kuva vielä tämän tilan ruunanrupukoista.
Läsi-Lasse ja Vip ottavat vähän tuntumaa toisiinsa
Huomaa oikeanpuoleisen ruunanrupukan tukevampi ruumiinrakenne! Kylmäverisiä molemmat!
Älä tuu äijä mulle!!!
Yleistä hämmennystä laumassa.
Vip, ruuna parhaasta päästä
Raaka-Arskasta ei nyt ole tuoreita kuvia, täytyy korjata tilanne pikimmiten. Toisaalta, hevonen on ruma kuin rullatuoli, joten ehkä parempi että on siitä vähän vähemmän kuvia!


perjantai 21. helmikuuta 2014

Kilmisterin pistekori täyttyi... ja tyhjeni.

Pikkuherra Kilmister, taisin mainita jossain postauksessa että siitä tuli erityisen hyvin käyttäytyvä nuorimies vieroituksen jälkeen. Juu, hetken aikaa sitä iloa kestikin, ja nyt näyttää siltä että pikkupaholainen on palannut.

Huokaus.

Perun siis sanani hyvinkäyttäytyvästä pikkuhevosesta, sillä viime päivät ovat taas laittaneet hevosmiestaitoni ja kärsivällisyyteni todelliselle koetukselle.

Mennään kuitenkin ensin siihen Lemmyn pistekorin täyttymiseen. Hänellä on ollut vähän vatsavaivoja, on maha vähän löysällä silloin tällöin ja se tietysti tekee hännästä ihanan paskaisen. Olen sitä välillä pessyt, ihan ämpäripesuna tallissa mutta nyt kun pakkasta ei enää ole, ajattelin kokeilla hännän pesemistä ulkona ihan vesiletkun kanssa.

Olen laiska ihminen, ja jos hevonen on riittävän pieni, pyrin taluttamaan sen pesupaikalle navettamme läpi. Navetta on tosi matala ja oviaukko on sekä matala että kapea, joten vaatii hevoseltakin vähän kanttia tulla siitä epämääräisestä kolosta. Lemmyn kanssa ajattelin kuitenkin kokeilla sitä, lähtökohta oli mahdollisimman huono eli oli jo myöhäinen ilta, ulkona oli aivan pimeää ja taisi vähän tuullakin. No, muutaman kerran Lemmy jäi puhisemaan oviaukkoihin kun selvästi pelkäsi tuota uutta ja tuntematonta. Hetken puhistuaan se kuitenkin rohkaistui ja tuli mun perässä tosi rohkeasti navetan läpi pihalle!

Siinä sitten hän seisoi nätisti pihalla, aivan uudessa ympäristössä, ja antoi pestä häntänsä nätisti paikallaan seisten. Huomautan vielä että hän ei ollut siis sidottuna mihinkään, vaan pidin narusta kiinni toisella kädellä ja toisella kädellä pesin hännän. Todella fiksua käytöstä nuorelta hevosenlapselta!

No niin, ja karu paluu arkeen, että miten se Lemmyn pistekori sit tyhjeni.

Siihen mahavaivoihin lähdin etsimään apua psylliumista, sillä Lemmyn vaivat vaikuttivat vähän samanlaisilta kuin Niilolla oli aikoinaan. Niilolle psyllium toi avun välittömästi, ja Niilo onkin 2 kertaa vuodessa psylliumkuurilla. Vaikka meillä ei (todellakaan ja valitettavasti) ole hiekkatarhoja, saavat hevoset suolistoonsa aina jonkin verran maa-ainesta joka aiheuttaa murhetta suolistossa.

Lemmyn psylliumkuuri alkoi siis keskiviikkona, ja jo torstaina se vaikutti aika paljon pirteämmältä ja ihan helvetin kurittomalta. Ihan kuin se olisi ollut jonkin aikaa kuitenkin sen verran kipeä mahastaan, että ei jaksanut riekkua sillä tavalla "normaalisti". Taluttelut tarhaan ja talliin on siis tällä hetkellä ihan yhtä tuskaa, Lemmy puree, ryntää, nakkelee niskojaan, puree uudestaan ja on kovin tyytymätön mun taluttajan taitoihin. Hän ei selvästikään pidä siitä että talutan häntä riimusta kiinni pitäen, mutta muuta vaihtoehtoa ei vaan ole, sillä muuten se ryntäilee ihan liian kauas musta, ja pahimmassa tapauksessa pääsee vielä irtikin...

Nyt ei siis auta muuta kuin pitää todella tarkkaan kiinni Sidbäckin opeista ja mutista sit vaikka itsekseen kirosanoja, kyllä ne varsat aina siitä on tokentunut kun vaan jatkaa rauhallista ja määrätietoista työtä.

Se on vaan välillä todella uuvuttavaa, ja kieltämättä pistää ajattelemaan että pärjäisikö sitä kuitenkin ilman varsoja. Hetken mietittyäni, totean aina että elämä ilman varsoja ei ole elämisen arvoista!

Kuvituksena Lemmyn "eivoisvähempääkiinnostaa"poseeraukset, kuvia otin kymmeniä ja taas kymmeniä ja uskokaa tai älkää, nämä on parhaasta päästä:

Ääh, ärsyttävää varsan rääkkäystä

Onhan tästä nyt irti päästävä, jos oikein kiskoo...


Kohtuullinen rakennekuva, vaikka tuon karvakasan alta on rakennetta aika vaikea arvioida.
Oli myös tarkoitus mitata Lemmy, mutta nyt tässä tättähääräätohinassa säkämittari oli ilmeisen kauhistuttava laite... Raportoin siitä vielä.

(K)arvoitus

Ken arvaa heti ensimmäisestä kuvasta mikä on kyseessä?

Kuvausmallina oli nuoriherra Niilo hämmentävine karvoineen
Tässä vähän laajemmalla otoksella
Hokasin vasta itsekin että Niilolla kasvaa tommoset polvitaivekarvat aika vahvasti! On sillä tietty ihan hyvät vuohiskarvatkin, mutta toi polvitaivekarvoitus oli vähän yllättävä veto. Täytyy oikein seurailla karvanvaihtoa että lähteekö noi kesäksi. Vanhalla suomenhevostammallani kasvoi myös talvikarvan mukana erityisen muhkeat jalkakarvat,mutta ne oli ihan suorat, ei pistänyt näin pahasti silmään...

Viisas katse, hevosen tärkein ominaisuus