maanantai 28. tammikuuta 2013

Still alive!

Tulin vaan kertomaan että hengissä ollaan, vaikka ei meistä oo mitään kuulunutkaan vähään aikaan.
Toi Sari on ollut jossain työmatkalla viime viikolla ja lähtee taas tällä viikolla, joten me hevosparat ollaan saatu olla hetki ihan rauhassa kaiken maailman hömpötyksiltä. Välillä on ihan miellyttävää vaan syödä, juoda ja naida.
...eiku syödä, ulkoilla ja taas syödä.

Toi Arska on onneks ihan pätevä hevosmies, kykenee pitämään meistä huolta vaikka talon emäntä ei oliskaan paikalla.
Ja kerron tän vaan teille ihan luottamuksella; mä tuun jotenkin paremmin toimeen ton Arskan kanssa. Jotenkin se on vaan niin äijä etten mä isottele sille niin ku tolle Sarille.

Sari väittää että Arskalla on luonnottoman kova itseluottamus, että sen takia se pärjää meidän hevostenkin kanssa...

Tiedä häntä, mutta kyllä meillä äijillä on sit ihan yhtä kova itseluottamus, ollaan molemmat oman elämämme sankareita!

Sankaritarinat jatkuu tovin kuluttua!

maanantai 21. tammikuuta 2013

Tää on Saija sulle!


Sitä vaan tulin Saija sulle vartavasten sanomaan, kun välillämme on satoja kilometrejä, että mulla menee täällä ihan kivasti! Uskon ja ymmärrän varsin hyvin että sulla on mua kova ikävä, varpaasi ovat varmaan jo parantuneet sitten viime näkemämme? Kannattaa jo alkaa kaivamaan niitä turvakenkiä naftaliinista, kato en mä täällä Laitilassa kauaa ole, tää on kohta jo niin nähty!

Muuten täällä pelaa palvelu ihan kohtalaisesti, mitä nyt jatkuvaa valtataistelua joudun noiden Sarin ja Arskan kanssa käymään, ne ei vaan jostain syystä ymmärrä mun ylhäistä asemaa... Voisitkohan sä vaikka soittaa sille Sarille ja sanoa että antais mun olla vaan tämänkin talon kingi, niin niillä olis niin paljon helpompaa?

No, anyway, kuten varmaan huomaat toi Sari yrittää tehdä musta ratsua. Niin, paino sanalla yrittää. Kysehän ei ole siitä ettenkö mä oppisi nopeasti, tai uskaltaisi juttuja tehdä, mutta kun aina vaan ei satu kiinnostamaan. Omasta mielestäni olen jo ihan riittävästi ymmärtänyt ratsukoulutuksen saloja, ilmeisesti riittää kun se ratsastaja pysyy siellä selässä! Vai onko tässä vielä jotain opittavaa? Noita muita hevosia kun kattelee niin pahalta näyttää, ne on aivan sairaan vanhoja, ollut kuulemma ratsuna koko ikänsä ja vieläkin niitä pakotetaan kaiken maailman treeneihin... Aivan sairasta touhua.

Eilen  käytin törkeästi hyväkseni ikivanhaa pelottelutaktiikkaa, Sari oli just suunnitellut menevänsä ratsastamaan mulla (kun oli jo kiusannut noi kaikki muut hevoset) mutta kun näki mun sekopäiset touhut tarhassa, sille tuli vähän kakkaa housuun ja se sanoi Arskalle että en taida ihan heti mennä ton selkään! Hah, pelkuri!!! Siis enhän mä muuta tehnyt ku spurttailin ympäri tarhaa, aina kulmassa ylväs pystyynnousu, siitä kiihdytys toiseen kulmaan, jossa napakat pukit niin että rautaputket vaan helisi ja taas kauheeta kyytiä toiseen kulmaan!!! Klassikko temppu, toimii aina!

Tämän seurauksen pääsin tohon laitumelle laukkailemaan, kun Sari jostain päätteli että mulla on erityisen paljon kertynyt energiaa! Kieltämättä sitä vähän on, mä oon mm. yrittänyt purra tota Saria aina vähän väliä, ja olla tottelematon talutuksessa ja yleensäkin ollut oma itseni! Lauantaina sillä meni vähän hermo, se huusi mulle!!! Voitko siis uskoa, huusi, mulle, kirosanoja??? No ei ollu kyllä kivasti tehty, toisaalta, seisoin sen jälkeen hyvinkin kiltisti paikallani. Se ei kyllä ikinä tee tommosta, taisin olla jotenkin tosi rasittava...

No niin, asiaan, tässä on vähän videopätkiä mun sunnuntain vietosta. Taitavampi nörtti olis tehnyt noista yhden videon, mutta Sari ei siihen kykene...

                                    
Tässä mä oon menossa pellolle, toi Arska siis roikkuu tossa suupielessä ja yrittää hallita mua!


 Tässä sitä mennään!!! Mä saan aina hirveet kiksit kaikista moottoriajoneuvoista, ei, en siis pelkää niitä, vaan niille pitää vaan näyttää kuka on kingi!!!


Tässä mä niinku juoksen... Erityistä huomiota toivoisin sun kiinnittävän tuohon mun täydellisen tasapainoiseen loppujarrutukseen!!! Tadaa!


Tähän on hyvä päättää, koita Saija jaksaa vielä hetki ilman mua, sun elämäsi valoa, hyvää kannattaa odottaa!

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Niin mitä eilen oikein tapahtui?

Kuten kerroin, opin eilen 2 uutta asiaa, eli joka maastoreissulta ei tulla laukalla kotiin ja pystyynhyppiminen ratsastaja selässä ei ole yhteiskuntakelpoista ratsun toimintaa.

No, lieventävinä asianhaaroina kerron seuraavan tarinan, ja uskon että olette kanssani täysin samaa mieltä ettei mitään niin vakavaa kuitenkaan päässyt tapahtumaan.

Eli, kuten varmaan jo arvaatte, eilinen maastolenkkimme ajoittui taas hyvinkin erikoiseen vuorokauden aikaan, nimittäin klo 23. En jumalauta käsitä missä välissä toi Sari nukkuu, kun keskellä yötä pitää vielä lähteä ratsastamaan. Ja varmaan arvaatte mitkä otukset ovat juuri siihen aikaan liikkeellä sankoin joukoin?
...sudet...
...karhut...
...peurat...

Ei, ei mikään näistä vaan vielä pahempaa, nimittäin rusakot!!! Ne on niin saatanan nopeita ja singahtelee sinne sun tänne täysin hallitsemattomasti, ja kaikenlisäksi ne käy napostelemassa meidän heiniä tossa pihalla. No niitä luonnollisesti oli metsä pullollaan, ja vähän hämärässä metsässä ne näytti vähintään karhun kokoisilta elikoilta. No, rohkea kun olen niin muutaman pysähdyksen jälkeen jatkoin matkaa kohti suurta tuntematonta. Ihan käynnissä siis edettiin, kun pimeässä ei kuulemma sovi (ainakaan näin kokemattomalla ratsulla) laukkailla. No, siinä kun oltiin jo hetken aikaa edetty ja Sari ajatteli että pikkuhiljaa tästä käännytään takaisinpäin. No meikkis oli aavistuksen edellä Sarin ajatuksia, ja 180 asteen käännös ja täyttä laukkaa kotiin, kun se oli viimeksikin niin siistiä! No, toisin kävi, Sari pysäytti mut heti alkuunsa. Perkele.

Siitä sit piti nöyränä poikana hipsutella kotiin, voitte arvata että vitutti.

Eikä vitutusta yhtään auttanut se että kun tultiin tallinpihalle, siinä oli ne helvetin suomenhevoset aidalla elvistelemässä. Se Raaka-Arska alkoi siinä isottelemaan ja yritti jotain inistä että "Mulla onkin tässä 2 muijaa, kuinka monta sulla onkaan?" ja yritti hyppiä sen Marin selkään.

Siis mä en kattele tommosta hetkeäkään, tässä talossa on vaan yksi kingi, ja se oon mä!!! Nousin vaan kerran pystyyn, hyvin hallitusti, ja osoitin koko mäelle mahtavuuteni!!! Mulle ei vittuilla!

Sari ei hermostunut, kun se on tottunut tommoseenkin sekoiliin, enemmän sitä harmitti ettei saatu otettua tilanteesta kuvaa. Niin, elämä on täynnä pettymyksiä...

Niin muuten, kuka on kingi???


Tänään opin koulussa että...

... ihan joka kerta ei maastolenkiltä tulla täydellä laukalla kotiin!

...  pystyynhyppääminen ei kuulemma ole ratsuhevosen toivottavin ominaisuus!

Selitän nämä kyseiset tapahtumat tarkemmin maittavien yöunien jälkeen.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Mä joka päivä töitä teen...

Juuri tuolta tässä on alkanu kuulkaa tuntua, kun koko viime viikko meni enemmän tai vähemmän työn touhussa. Aloin jo eilen tutkia sellaista asiaa kun ratsuhevosten ammattijärjestö, ja vielä tarkemmin ottaen alkoi kiinnostaa että kai noilla ratsuhevosilla on jonkinlainen työehtosopimus jota noudatetaan. Ihan vaan tässä alkoi tuntua jopa vähän ylitöiltä nää hommat. Eiköhän niilläkin joku keskimääräinen viikkotuntimäärä ole, täytyy penkoa lakitekstejä vielä vähän tarkemmin ja läväyttää ne Sarin eteen jos tää ratsastushomma lähtee nyt ihan lapasesta. Keinot on monet sanoi Valmet työtä vältellessään!

Tänään oli siis hyvinkin ansaittu vapaapäivä, ja siihen kuului rentouttavaa harjailua ja jalkojen venyttelyä. Tuo epämääräisen isolla päällä varustettu Raaka-Arska tuli mun kaveriksi talliin, ja vähän piti siinä näyttää kuka on kukin, taitaa jätkä vähän pelätä mua!

Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Siis mihin sä sitä jalkaa oikeen kiskot???

Etkö sä nyt usko, ne jalat ei veny yhtään pidemmiksi vaikka kuinka kiskoisit...

Auttakee, tää on menny jo ihan älyttömäksi touhuksi.

On sillä vaan ruma ja iso pää....

...mut toi Sari kuulemma rakastaa sitä silti. Ihme hempeilyä.

Äläjätkätuumulle!

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Fast and furious

Tämä päivä ja tämä tunne vaan odotti tulemistaan, se ehkä tuli meille kaikille pienenä yllätyksenä, mutta alkujärkytyksen jälkeen olo on kuin voittajalla!! No itseasiassa, voittajafiilis mulla on joka päivä, mutta nyt oli jotenkin erityisen hieno hetki!

Aamupäivä alkoi aivan samalla tavalla kuin eilinenkin, satula ja suitset taas raahattiin näkyville, en ollut kovinkaan innoissani. Tosin pääsin omien harmaiden ajatukseni yläpuolelle sen verran, että avasin suun heti kun näin suitset, jota ei kovin usein (ikinä) tapahdu! Eli annoin tolle Sarille pienen hyvänolontunteen jo siinä alkuvaiheessa. Ratsaillenousuvaihe on raskasta, yritin taas vähän nyppiä Saria vaatteista mutta se on niin pirun nopea, etten ehdi napsimaan sitä kunnolla. Yritin myös vältellä paikallaan pysymistä, mutta luovutin aika pian. Saan kyllä aina kehuja kun siinä vaiheessa kun ratsastaja kiipeää selkään, maltan odottaa ja ihan rauhassa se saa kiristää tuota inhottavaa mahavyötä ja säätää jalustimia.

Ei siinä mitään ku mars metsään taas. Nyt ei jännittänyt ollenkaan niin paljon ku eilen, ku Arska ei ollut häiritsemässä mun keskittymistä ja Valmet metsätyökonekin ohitettiin lähes huomaamatta. Pari kertaa yritin vältellä eteenpäinliikkumista, mutta toi Sari on aika ovela. Se vaan istuu siellä selässä, ei riehu eikä revi tai potki, vaan kääntää vaan pään (siis mun) menosuuntaan, ja odottaa että teen itse sen päätöksen että kannattaako jatkaa matkaa eteenpäin vai kokeilla lähteä takaisin kotiin. Eli tähän mennessä olen tehnyt ennen pitkää sen päätöksen että mennään sit vaan, vaikka vähän se alentaa mun omanarvontuntoa.

Me mentiin jo aika pitkälle, ihan uusia maisemia pääsin näkemään ja erään alamäen jälkeen käännyttiin takaisin ettei ala tuntumaan liikaa työnteolta nää reissut. Ihan hyvä päätös, ja otimmekin aimo askeleen eteenpäin tällä ratsun uralla. Nimittäin se mäki jonka olimme juuri laskeutuneet, oli niin kovin houkuttava, että en voinut itselleni mitään vaan lähdin ravaamaan sitä ylös! Ja jotain siinä vaan tapahtui, tuliko askelvirhe tai mitä, mutta ihan nanosekunnissa olin jo laukalla kiivennyt mäen ylös!!! Kyllä, kuulitte oikein! Sari oli aavistuksen huolissaan tilanteesta, mutta kun se jo laukkaa niin ei sitä parane paljoa jarrutellakaan. Sain siis laukata välillä aika lujaakin, ja välillä Sari testaili vähän jarruja, jotka sieltä muutaman sadan metrin päästä löytyikin, mutta kyllä voin sanoa että molemmat nautittiin aika lailla tästä pyrähdyksestä!

Jännittikö?
Kyllä, meitä molempia aluksi.
Miten siitä jännityksestä sit pääsi eroon?
Itse helpotuin kun huomasin että ei se Sari kisko suusta yhtään tai muutenkaan sekoile siellä selässä.
Sari helpottui suuresti kun huomasi etten mä pukittelekaan, koska olen melkoisen notkea tarvittaessa! Sari helpottui myös kun huomasi että jossain vaiheessa ne jarrutkin löytyivät, juuri sopivasti ennen 90 asteen käännöstä joka vei kotitallille!
No miten viimeinen pätkä kotitiellä meni? Kävitkö kierroksilla?
No en käynyt, Sari antoi vapaat ohjat ja halasi (yök) ja rapsutteli ja kehui meikäläistä kovin! Olin kyllä tosi mielissäni!
Eikö tämä ollut vähän liian nopeaa etenemistä ratsutuksessa?
 No, riippuu tapauksesta. Meillä on ollut tapana edetä ihan fiiliksen mukaan. Lähtökohtaisesti näin voi toimia jos se välillä hermoja raastavakin pohjatyö on tehty kunnolla, ja hevonen ei jännitä ihmisen seurassa ja on varustettu hyvällä työmoraalilla. Sari haluaakin tässä vaiheessa kiittää Saijaa ja Suvia, jotka Joensuussa tekivät suuren työn meikäläisen kanssa (enkä kyllä päästänyt niitä ihan helpolla) ihan urani alkuaikoina. Ja Sari kuulemma haluaa kiittää sitä perkeleen ruotsalaista ajomestariakin, Sidbäckin Hassea joka pääsi nauttimaan mun seurasta erään kurssin ajan ja on opettanut tolle Sarille mitä ihan oikea hevosmiestaito on. Ja Sari haluaa myös muistuttaa kaikkia pitkäjänteisen työn tuloksista, niitä voi joutua odottamaan jonkin tovin mutta se tunne on kuulemma ihan kaiken sen odotuksen arvoista!

Voi jumankauta, toihin kuulosti ihan Oscareiden jakotilaisuuden puheelta! No toi Sari nyt on tommonen tunteilija, annetaan sille se anteeksi! Tästä kuulemma on mukava taas jatkaa, yksi virstanpylväs on saavutettu, joskus oli puhetta että vielä Sari laukkaa mun kanssa lumi pöllyten, ja niinhän me tehtiin!

Hyviä ratsastushetkiä teille muillekin, eihän tää ookkaan niin kamala asia!

lauantai 12. tammikuuta 2013

Saturday night fever

Tän mun pakkotyön lisäksi onneks toi Marikin joutui töihin, se kylläkin työskenteli tuolla pellolla, ja oikein niin että sille tuli ihan hiki. Oli kuulemma mennyt kovempaa ku mä omissa treeneissäni. Just, otetaan nyt kuitenkin huomioon että mä oon vasta aloittanut nää hommat, joten eiköhän palata asiaan kun taito on mullakin paremmin hyppysissä!!!

Toi Sari vähän heilui kameran kanssa tuolla pihalla, josta alla pari videoo ja muutamia kuvia.

Kyllähän tää päivä oli kuitenkin ihan kiva!







Vai Ratsu-Reimaksi tässä pitäisi alkaa..

Kyllä tässä on taas raskeveo saanut kestää jos jonkinmoista. Eilen yöllä, ennen iltaruokia Sari sai taas päähänpiston että juuri nyt on hyvä hetki käydä vähän herraisoherralla ratsastelemassa.

Tein kyllä kaikkeni ettei tätä olisi toteutettu, mutta yhtäkkiä se Sari taas keikkui siellä selässä. Hmm, mun tarvii alkaa tosissaan harjoitella tota töiden välttelyä.

No, ei siinä mitään kun se kerran sinne selkään asti pääsi ni kikkaillaan sit taas tässä tarhassa tovi niin saadaan Sari tyytyväiseksi. Mutta ei, muutaman kierroksen jälkeen Sari meni ja avas tarhas portin ja mutisi itsekseen "katotaas miten tässä käy". Siis meikkis siitä sit vaan lähti suunnistamaan kohti pimeää metsätietä, ihan noin vaan kylmiltään! Oli kyllä hieno, vaikkakin kovin lyhyt reissu! Käytiin yhdellä tiellä tutkailemassa metsien varjoja (jotka ei muuten pelottanut sit yhtään!) ja löydettiin sieltä metsätyökonekin (joka sekään ei pelottanu!) Siitä sit vähän ravailinkin kun oli niin kivaa päästä vähän pois kotipihasta ja takaisin tullessani pysähdyin tuohon suomenhevosten aitauksen eteen ihan vaan patsastelemaan, pääsivät nekin näkemään millainen ratsu musta tulee! Joo, myönnän että suurimman osan ajasta mua harmittaa noiden ihmisten kanssa touhuuminen, mutta kyllä onneks näitä mukaviakin hetkiä mahtuu joukkoon!

No niin, jotta niin hyvin alkaneelle tarinalle saadaan jännittävä jatko-osa, toistui sama myös tänään aamupäivällä. Eli kamat kuntoon ja baanalle! Se on kuulkaa jännä juttu miten kaikki näyttää niin kovin erilaiselta päivänvalossa, mua itseasiassa vähän jännitti ja ärsytti kun oli muutamia häiriötekijöitä matkalla. Ensinnäkin Arska oli metsässä heilumassa moottorisahan kanssa, joka oli aavistuksen häiritsevää. Siitä selvittiin kun Arska tuli kohteliaasti esittäytymään, ja matka jatkui taas. No seuraava oli se pirun metsätyökone, eikä siinä oikeastaan mikään muu häirinnyt kun se että sen merkki oli Valmet!!! Jumalauta, eikä multa oo kysytty kertaakaan että saako mun nimeä käyttää.

Valmet-järkytyksestä selvittyäni suuntasimme vähän syvemmälle metsän uumeniin kuin eilen, ja kieltämättä muutaman kerran yritin laittaa hanttiin, kun Sari pyysi jatkamaan vielä vähän kauemmas. Perkele, ei se vaan antanut periksi, ja käytiin muutaman kerran ojassakin, mutta se vaan istui siellä selässä ku tatti. No ei siinä auta sit muuta ku jatkaa matkaa kunnes Sari oli tyytyväinen. Takaisin tullessa mulla oli jo aavistuksen kiire, sen varmasti huomaa tuosta videostakin! Harmi että kuvaaminen keskeytyi tuossa kohtaa kun kohtasin pikkutraktorin, sillä olisihan se nyt pitänyt saada videolle miten mallikkaasti sen ohitin, kun olin vaan ensin saanut tarkastaa mikä laite se oikeen oli!

Tossa on vielä muutama kuva lenkin jälkeen, ärsyttää kun toi Sari alko siinä halailemaan, eikö se tajua mitä se tekee mun katu-uskottavuudelle???



Pahoin pelkään että treenit ei tästä ainakaan enää vähene...


keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Just eikä melkein...

Voi perkele, mua suorastaan vituttaa  toi just eikä melkein-mantra jota toi Sari viljelee ihan jatkuvasti. Jouduin tänään itse sen kohteeksi, kun ratsastushetken sijaan käytiinkin tutustumassa vähän isompaan tarhaan, johon mennään seuraavaks ratsastelemaan. Sarin piti vaan talutella mua siinä tarhassa, mutta kuulemma askellukseni oli liian korkealentoista, ja jatkoimma harjoittelua "sidbäckintyyliin.".

Siis se on jotain aivan käsittämätöntä, Sari vaatii mua pyörimään semmosella pienellä ympyrällä, ja kaiken lisäksi mun pitäis vielä näyttää siltä että se on jotenkin erityisen kivaa... Ei kuule tule onnistumaan, mä juuri ja juuri jaksoin pyöriä siinä muutaman kierroksen, jonka jälkeen kokeilin olisko Saria saanut vähän näykkästä. No ei kuulemma saanut.
No entä jos mä tosta vaan pusken kohti vapautta?
No ei onnistu sekään.
No mä en ainakaan sit liiku yhtään mihinkään.
No kyllähän sä liikut, ennemmin tai myöhemmin.

Suurin piirtein tämän tyyppistä keskustelua me käytiin kaiken sen pyörimisen ohessa, ja se oli todella turhauttavaa. Ainoa ilonaihe oli se että näytti Sarillekin tulevan vähän hiki, hah, siitäs sait.

Multa katos jo ajantaju jossain vaiheessa, ja jälkeenpäin kuulinkin että me pyörittiin siinä tallinpihalla lähes tunti, kun kuulemma tulos ei ollut toivottu ennen sitä. Se on kyllä ihme että noille ihmisille ei kelpaa semmonen puolittainen suoritus, vaan kaikki pitää tehdä niin viimeisen päälle ja nöyränä sun muuta paskaa. Mitä ihme väliä sillä on onko ne jalat nyt just siinä paikassa mihin Sari ne haluaa, tai liikunko mä vähän sinne sun tänne kaiken pyörimisen ohessa?

Pääasia kuitenkin on että mä selviän aina voittajana maaliin, vai mitä?




tiistai 8. tammikuuta 2013

Atleetti vs kotletti

Sitä vaan tulin sanomaan että kummallekohan ne treenit on enemmän tarpeeseen, mulle vai tolle Vipille?







Valmet 225 - Vip 240, do I need to say more???





maanantai 7. tammikuuta 2013

Aurinkoinen sunnuntai, kyllä kiitos!

Tänään oli aika rento päivä. Hyvin nukutun yön jälkeen saimme aamuruoat sisälle, kun meillä oli harjaussessiot heti aamuruokien jälkeen. Ei haittaa, vaikka vähän pidempään joutuu olemaan sisällä, kunhan käskystäni vievät mut ulos!!! Oon yrittänyt käskyttää tota Saria myös monissa muissa asioissa, mutta jostain syystä se ei tottele mua niin ku haluaisin. Esimerkiksi tiettyyn aikaan illasta alan potkia tarhan aitoja, kun mahaa jo kurnii. Voin kertoa että ihan niin kauan saan potkia kun ruutia riittää, sillä kuulemma joka kerta kun potkin aitoja, ruoan perille toimittaminen kestää aina vaan kauemmin. Siis käsittämättömän huonoa palvelua, täällä siis pitää niitä ruokia odottaa, eikä niitä saa käskystä tuohon turvan eteen. Onkohan muilla talleilla tottelevaisemmat palvelijat? Pitääkö tässä ruveta miettimään tallin vaihtoa, vai mahtaako toi Sari oppia ikinä mun tavoille?

No tänään sen harjaussession jälkeen oli vuorossa taas, arvaatte varmaan, ratsastushetki sunnuntain kunniaksi. Aargh, se on niin tylsää. Mä testasin tänään vähän ton Sarin kärsivällisyyttä, mutta ihan turhaan. En mä muuta tehny ku ennen ratsautumista en vaan malttanut seistä paikallani. Ihan älytöntä, kun siirsin edes yhtä jalkaa niin Sari oli heti siirtämässä sitä takaisin omalle paikalleen. Siitä kun siirsin hetken kuluttua toista jalkaa, Sari siirsi sen taas takaisin omalle paikalleen. Voi perkele mitä touhua, se on kuulemma sen ruotsalaisen ajomestarin juttuja toi älytön paikallaan seisominen. No, niinhän siinä taas kävi että Sari pääsi muutaman keskustelutuokion jälkeen selkään, ja samat raastavan tylsät kikkailut jatkui. Kuulemma vaikutan niin kypsältä tähän touhuun, että siirrytään varmaan seuraavaksi joko isommalle areenalle tai maastoon, riippuu vähän keleistä. Liukasta ei kuulemma saa olla, kun mulla ei oo niitä kenkiä.

Tolla pikkupojalla eli Niilolla on vähän tylsää tällä hetkellä, sitä kiusaa sekä kurarupi, jota sillä on takajaloissa ja ne vaatii vähän tarkempaa hoitoa ja lisäksi sillä on maha vähän kuralla. Kaikkea on kokeiltu, ja nyt vaikuttaa siltä että sillä saattaa olla matoja. Vähän ihmeellistä, sillä meillä on inhottavat madotussessiot aina tasaisin väliajoin, mutta nähtävästi jotkut madot aina selviää niistä, ja sit saattaa kiusata joitain hevosia oikein kunnolla. Toi Sari kerää meidän paskaa johonkin pussiin ja eläinlääkärit sit tutkii onko siinä madonmunia. Katotaan miten käy, ja selviääkö ton Niilon mahavaivat sillä.

Tästäkään päivästä ei ole valitettavasti kuvia, kun kuvaaja oli tällä kertaa metsätöissä kun olis tarvinnut olla kuvaamassa. Laitan teille vähän musaa, niin saadaan vähän interaktiivisuutta tähänkin postaukseen!

Ehkä tästä biisistä saatte tekin vähän sitä periksiantamattomuutta jonka avulla täällä riehutaan joka ikinen päivä!

lauantai 5. tammikuuta 2013

Projekti "kesäksi rantaleijonakuntoon"

Tuossa jokin aika sitten korviini kantautui keskustelu jossa kovasti ihmeteltiin minun vyötärönseutuani, ja tarkemmin ottaen siinä esiintyvää pienoista turvotusta.

Se olisi niin kovin helppoa olla vaikka keski-ikäinen suomalainen mies, silloin keskivartalon epämuodostumasta voisi syyttää vain ja ainoastaan kaljan lipittämistä. (moni kuulemma käyttääkin tätä legendaarista selitystä vältellessään liikunnan kaikkia muotoja)
Ja kyllä suomalaiset naisetkin saavat keskivartalo-ongelmansa anteeksi esimerkiksi vetoamalla juuri  8 vuotta sitten syntyneeseen lapseensa, kun ne raskauskilot ei sitten lähteneetkään ajatuksen voimalla pois!
Kyllä ihminen on kekseliäs vältellessään sohvalta nousemista ja liikuntaa! Mutta ihan yhtä kekseliäs se on keksiessään meidän hevosten kiusaksi kaikenlaisia treenipäiväkirjoja, treenivideoita, tavoite sitä ja tavoite tätä-haaveita...
Näin on nyt siis käynyt meilläkin, olen kuulemma saanut ihan riittävästi jo viettää osittaisen oloneuvoksen elämää, ja nyt siirrytään villihevosen elämässä vaiheeseen "tällä pelillä voi ihan harrastaakin!".

Luojan kiitos tuo Sari on semmonen vanhanajanhevosmies, että ymmärtää ettei kiirehtimällä tuu ku kusipäisiä kakaroita, ja aloitamme hommat rauhassa, ja etenemme täysin hevosen ehdoilla. Tämä toimintatapa on kuulemma sellainen, jolla hevosesta saa pitkäikäisen, käyttöä kestävän ja ihmisen kanssa mielellään töitä tekevän ystävän. Itse en ole vielä ihan vakuuttunut tuosta viimeisestä virkkeestä, sillä ihminen ei nyt ihan vielä ole päässyt samalle tasolle mun kanssa!

Seuraamme miten päivät täällä jatkossa etenevät, ja luultavasti tulemme myös seuraamaan tuon mun rinnanympäryksen tiivistymistä! Olen kyllä itse sitä mieltä että se kaikki jonka näette on pelkkää lihasta, ja tällä hetkellä mulla vaan sattuu olemaan massakausi päällä!

Tuossa kuvia vähän kiusallisista mittaustilanteista, ja kiinnostuneille tiedoksi, rinnanympärykseni on tällä hetkellä 225 cm. Ei siitä sen enempää.



Kopsuttimet kuntoon!

Töttöröö!



Eilen se taas tapahtui, kengittäjä oli jostain syystä päästetty vapaaksi ja meillehän se suuntasi. Ehdin jo huokaista helpotuksesta kun näin että kaikki suomenhevoset oli tallissa odottamassa kengitysvuoroaan ja Sarikin ehti jo lähteä töihin. Hah, eihän tässä meitä raskeveoita kiusatakaan.

Olin niin väärässä, sillä ihan ensimmäisenä toi Arska tuli talliin ja köytti mut käytävälle... Voi ei, saatan vaan arvata mitä tästä seuraa. No kavioiden vuolua tietysti. Se ei kuulu ihan mun lempipuuhiin, kun ei tuolla vanhassa kotimaassani sitä tullut tehtyä niin usein että siihen olis mitenkään erityisesti ehtinyt ihastua.

Tänne Suomeen tullessani tolla Saijalla oli jostain syystä kauhea tarve päästä nostelemaan mun kavioitani, onneksi sentään yksi kerrallaan. Ihan helpolla en sitä päästänyt, osittain mua jännitti moinen säärien hively, ja osittain myös halusin vaan osoittaa ylivertaisuuttani, sillä eiköhän se ole kuningas itse joka päättää koska ne jalat nostetaan ja missä järjestyksessä.
Kaikesta tästä mielipiteiden vaihdosta huolimatta se Saija vaan onnistui niitä jalkoja nostelemaan sen verran, että kengittäjä pääsi niitä aina välillä vuolemaan vähän lyhyemmiksi. Eipä siinä mitään, kyllähän sen nyt jotenkin kestää...

Tänne Laitilaan tullessani samat harjoitukset jatkuivat Sarin toimesta, ja täälläkin toi kengittäjä pääsi pari kertaa ne kaviot vuolemaan. Sit kuitenkin jossain vaiheessa muistin että onhan mulla omakin tahto olemassa, ja aloin käyttäytyä sen mukaisesti! Yllättävän vähän se kengittäjä painaa siinä etujalassa kun sen jalan oikaisee oikeen kunnolla eteenpäin! Muutaman etujalan ojennuksen jälkeen kengittäjä ja Sari solmivat salaliiton, ja seuraavaa vuolukertaa varten ne jumalauta huumas mut! Siis voitteko kuvitella, aivan törkeetä huumausaineiden väärinkäyttöä!!!!

Siinä sit hämärän rajamailla ne sai mun kaikki kaviot vuoltua ja kuulemma aikaa jäi vielä ylikin, nehän olis voinut tehdä vaikka ja mitä! Onneks niillä on sentään sen verran selkärankaa ettei lähtenyt tekemään mitään överivetoja.

No nyt oli sit tarkoitus suoriutua vuolusta ilman huumeita, kun toi Sari ei ehtinyt jäädä kotiin valvomaan mun sekavaa olotilaa tän huumausainerikoksen jälkeen. Sikäli oon itse aika tyytyväinen tilanteeseen, sillä Arska ja kengittäjä teki asiat mulle aika mukavaksi, ne vuoli vaan etukaviot tällä kertaa, ettei mulla nouse ihan hirvee tatti otsaan koko touhusta. Sopii mulle, ehtii ne takakaviot vuolla myöhemminkin!

Tommoset niistä nyt tuli, harmi ettei äijät ottanut kuvia ennen vuolua, niin näkisitte eron kunnolla.



Noi suomenhevoset on niin aivokuolleita, että ne antaa ton kengittäjän tehdä vaikka mitä juttuja, ja nyt niillä sit onkin taas ihan uudet hokkikengät alla! Kelpaa kuulemma päästellä menemään vaikka vähän liukkaammillakin teillä! Meillä vapaaehtoisesti kengättömät ry:n jäsenillä on tietty talvella vähän haastavampaa, kun aina välillä on tiet vähän liukkaita niin täytyy tallustella aika rauhassa. Tosin kun kavio on vuoltu oikein, siten että kavion reunat on vähän korkeammat (kavioon muodostuu vähän semmonen kuppi) niin se pitää tosi hyvin lumella, on  kuulemma ihan ku olis hokkikengät alla! Tähän mennessä ollaan pärjätty tosi kivasti ilman kenkiä, kuten varmaan huomasitte noista supersunnuntain kuvistakin, ei paljon liukasteltu!

No, täytyypä tästä valmistautua seuraaviin ratsastusharjoituksiin, ne kuulemma taas jatkuu...

tiistai 1. tammikuuta 2013

Eti, ensimmäinen raskeveo Laitilassa

Niin siinä vaan sitten kävi että kohtalo puuttui peliin, ja näiden suomenhevoskommellusten jälkeen tuli selvästi käsky ihan ylemmältä taholta alkaa kasvattamaan erästä uhanalaista rotua, nimittäin raskeveota.




Ensimmäinen raskeveo Laitilassa oli siis Eti, jonka Sari osti sen ollessa kantavana oriista Eksport. Itse rotu teki Sariin niin kovan vaikutuksen heti ensinäkemältä (jota en siis yhtään ihmettele!) että Etin ostoa ei pitkään tarvinnut harkita.

Eti tuli Laitilaan vuoden 2007 marraskuussa, juuri siihen pimeimpään ja kuraisimpaan aikaan. Eipä tuo pimeys ja kura paljon menoa haitannut, olihan Sarilla edessä tutustuminen tähän maailman erikoisimpaan rotuun. Eti oli kyllä poikkeuksellisen hieno rotunsa edustaja, mitä nyt vähän jalka-asennoissa oli toivomisen varaa. Erityispiirteenä oli Etin hieno luonne, jota se periytti jälkeläisiinsä pienellä temperamentilla maustettuna, ja vaikkakin Etin omat jalat osoittivat vähän sinne sun tänne, jälkeläisten jalat olivat asettuneet juuri niin kuin pitääkin. Tämähän on juuri tuollaisen täydellisen emätamman tarkoitus, periyttäminen, siten että syntyvä varsa on aina vanhempiaan parempi.

Etillä ratsasteltiin aina silloin tällöin, pieni tauko ratsastukseen tuli kun vuonna 2008 syntyi Sarin ensimmäinen oma er-kasvatti, tamma Eranda. Eranda oli käytännössä jo myyty heti syntymästään, mutta se vietti silti Laitilassa muutaman vuoden ennen kuin siirtyi omistajansa luokse ajo-opetukseen.



Etille tuli vuonna 2009 sulhoksi ori Kapten, joka lukuisista yrityksistä huolimatta ei saanut Etiä kantavaksi. Niinpä vuonna 2010 Eti matkasi Jalasjärvelle Vadiksen (minun isänisäni) luokse, jonka luona viettikin tuon loppukesän. Tämän kesän tuloksena vuonna 2011 syntyi tamma Vingerpori, joka sekin oli myyty jo syntyessään! Vingerporiin Eti ja/tai Vadis jätti selvästi enemmän temperamenttia kuin Erandaan, mutta päättäväisellä käsittelyllä Vingerporista kehkeytyi rohkea ja fiksu nuori nainen.

Vingerpori








Jouduin valitettavasti todistamaan viereisestä karsinasta Etin viimeiset hengenvedot vuoden 2012 tammikuussa. Etin aamu alkoi lievällä mahakivulla, jota ensin hoidettiin ähkynä pariin otteeseen, mutta illalla kun kivut eivät helpottaneet, päinvastoin, päivystävää eläinlääkäriä odotellessa, Eti kuoli pää Sarin sylissä. Eläinlääkärin saavuttua paikalle, suoritettiin ruumiinavaus, sillä vielä oli mysteeri mihin Eti kuoli. Avauksessa selvisi että Etin paksusuoli oli revennyt, se oli asia jota ei voitu aamulla havaita, ja jolle ei oltaisi voitu edes tehdä mitään.

Niin ne parhaat tuntuvat lähtevän aina ensimmäisinä, Eti jää meidän mieliin hurmaavana tammana, jolle sopi kaikki asiat ja ihmiset, joka jätti upeita jälkeläisiä ja ennenkaikkea, vahvisti Sarin uskoa siihen että juuri tätä rotua tulee vaalia.

Kiitos Eti ajasta jonka saimme viettää kanssasi.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

No ei kai, vitsivitsi. Ei meidän hevosten kanssa voi mitään pettymyksiä kohdata, sillä elämä hevosenomistajana on yhtä juhlaa ja ruusuilla tanssimista, vai mitä?!

Tulin vaan sen verran kertomaan, että vuodenvaihteesta selvittiin ehjin nahoin.

Valitettavasti vuodenvaihteesta ei saatu kuvia, täällä nimittäin satoi aivan koko päivän ja nyt tuntuukin että lähes kaikki lumet on sulanut pois. Toivottavasti se talvi tulee vielä takaisin, se oli meinaan tosi lyhyt jos tästä alkaa jo kevät...

Täällä oli kuulemma parhaat ilotulitukset ikinä, tossa vastapäisellä pellolla oli varsinainen ilotuliteshow, jota osa hevosista seurasi ulkoa ja me kallisarvoisemmat seurasimme tallista sisältä.

Minä itse, Niilo ja Ransu tulimme sisälle talliin noin puoli kymmenen aikoihin, ja tähän mennessä olimme saaneet jo seurata ilotulituksia ja räjähteitä jo jonkin aikaa. Itse lähinnä ärsyynnyin moisista turhakkeista, Ransu tais olla vähän jännittynyt, Niilo oli oma hölmö itsensä.

Eida ja Vip ottivat rennosti, lähinnä keskittyivät syömiseen, ja suomenhevosista Arska oli vähän jännittynyt, ei oikeen ruoka maistunut puolenyön aikaan. Muut söivät sit senkin edestä!

Meillä ei vuodenvaihteen juhlintaan liity mitään ihmeitä, rutiinit pidetään samanlaisina kuin muinakin päivinä, ainoa poikkeus on se että illalla emme saa väkirehuannoksia, sillä jos ja kun kuitenkin joku meistä jännittää jonkin verran, niin ei työnnetä sinne kramppaavaan masuun hirveästi mitään muuta kuin heinää. Ja sopiihan se, nyt siis tämän yhden kerran vuodessa! Onneksi tänään normaali iltaruokarutiini taas jatkuu.

Ruoasta tulikin mieleeni keskustelu jonka kuulin tuossa eräänä päivänä. Nimittäin keskusteluun liittyi minun ylväs olemukseni, ja nimenomaan oltiin vähän huolissaan koska olen kuulemma vähän lihonut... Siis mitä, eikö hevosessa pidäkin olla luontaista pyöreyttä???

No kuulemma talvella sitä luontaista pyöreyttä ei tarvitsisi olla niin paljon kuin kesällä. Höh, ne ei kyllä nyt tajua että tämmösen orihevosen nimenomaan pitää talvella kasvattaa sitä massaa, sillä kyllä te tiedätte mitä kevät ja kesä tarkoittaa tämmösen jalostusoriin elämässä. Pelkkää pörhistelyä, patsastelua ja postaamista. Kun ikinä ei tiedä mikä tammoista on se meitsin kesäheila, niin pitäähän sitä kaikille vähän ehdotella. Ja siinä touhussa jos missä sitä energiaa kuluu niin paljon että helposti tämmönen viriili orimies pääsee laihtumaan liikaakin. Niin että pitäkää lihomismielipiteenne ominanne, otetaan vaikka lähiaikoina muutamia mittauksia ja kuvia, saatte itse sit vetää johtopäätöksenne siitä ollaanko sitä nyt niin kovin lihavia kuitenkaan.

Ja nähtävästi näitä ratsunhommia joutuu jatkossa sen verran tekemään, että ehkä se läski (jota ei siis ole) siitä sit lähtee sulamaan...

Törkeetä hevosarvon alentamista sanon mä.