keskiviikko 29. elokuuta 2012

Testipano, siis what???


No niin, pitipä sitä tämäkin kokea, nimittäin testipanoreissu oriasemalle... Sallinette että hieman avaan prosessia teille, ettette jää siihen uskoon että olisin millään tavalla amatööri näissä touhuissa.

Me villihevoset olemme pysyneet mukana luonnon kiertokulussa ihan noin vaan simppelisti löytämällä aroilta hemaisevan naaraan, jonka polvet menee veteläksi viimeistään siinä vaiheessa kun vähän karjaisen ja heilautan komeaa lettiäni. Sen jälkeen, tavalla jota en sen enempää teille lähde avaamaan, jatkamme sukua. Varmasti teille kaikille, valistuneille lukijoilleni, varsin hyvin tiedossa oleva toimenpide.

Siis tähänkö pitäisi olla ihan lovena?
No, tämäpä ei näille mun omistajilleni riittänyt, vaan he halusivat taata että jokaisella rotuni edustajatammalla on mahdollisuus nauttia lemmeneliksiiristäni, olivat he miten kaukana minusta tahansa. Ajatuksena tuo on valtavan jalo, ja olinkin täysillä mukana suunnitelmassa, kunnes kuulin mitä se minulta vaatii. Pukille hyppäämistä! Ja pukilla tarkoitan nyt todellakin täysin hengetöntä, tynnyrinmallista pötköä, jossa on kohtalaisen hyvin keskelle sijoitettu keinovagina...




No eipä siinä herra jalostusoriilta paljon mielipiteitä kysytty, kun tuli lähdön aika. Onneksi sentään sain matkustaa sillä kertaa arvolleni sopivalla kyydillä, nimittäin Sinisellä Enkelillä. Pitäähän sitä olla tilaa kun matkustaa, vai mitä?



Ainoa oikea transportaatioväline!
Saavuimme siis oriasemalle, joka sijaitsee Noormarkussa ja on nimeltään Rehulan Tila. Kuljetuksesta toipuneena (mua aina vähän jännittää matkustaminen) otin kyseisen tilan haltuun muutamalla äänenavausharjoituksella ja mulle jo niin ominaisilla letinheitoilla. Toi sätkynukke joka mun leukaperissä roikkuu on muuten Arska, meidän talon isäntä. Siis mun jälkeen, tietty! No, annetaan propsit siitä että on ihan kivasti mukana näissä touhuissa, vaikka pahasti näyttää siltä että se ruotsalainen ajomestari on aivopessyt ton Arskankin, se ei meinaan anna tuumaakaan periksi...tana...
Kohteessa.

Alkukarjahtelujen jälkeen olikin vuorossa aivan upea kokemus, mun nenää pyyhittiin semmosilla nenäliinoilla jotka haisi ihanalta kiimaiselta tammalta! Siis noita pitää saada kotiinkin, ei harmita syysflunssa yhtään kun noihin niistää! Kuulemma niitä ei perusmarketista saa...
Nähtävästi näiden nessujen tarkoitus oli saada mut kierroksille, ja sen ne tekivätkin. Tarkat silmäni etsivät jo sitä hemaisevaa tammaa, mutta kuten varmasti jo arvasittekin, minut vietiin Virpin luokse. (oli pakko nimetä tämä Virpi-vagina, jotta sain vähän perspektiiviä tähän touhuun!) Siinä sitä oli ihmettelemistä, vähän haistelin ja tönäisin, mutta kuten alussa jo mainitsin, Virpi oli kovin eloton.
Onneksi siellä tilalla olivat varautuneet ja paikalle raahattiin eräs ihan mukiinmenevä tammuska, jota sain tuijotella ja jopa vähän kosketella, mutta täytyy sanoa että sen verran jännitti, etten kyennyt mihinkään sankaritekoihin vähään aikaan.
Jossain välissä sitä tammaa vaihdettiin vielä vähän kiimaisempaan tapaukseen, ja 45 minuutin raastavan odottelun jälkeen luonto otti minusta vallan, ja suoritin hypyn, joka siis päätyi pukille! Kai sekin on tyhjää parempi... Voin kyllä kertoa että olin aivan poikki tämän kokemuksen jälkeen, kaikki se mylvintä ja elvistely, ja miksi? No testimielessä tietenkin! Piti kuulemma testata että suostunko ollenkaan hyppäämään pukille. No eihän sitä voinut olla hyppäämättä kun kuulemma toi mun omistaja ei ole kovin hyvä kestämään pettymyksiä, en siis halunnut hänelle pahaa fiilistä! Näytti se olevan muutenkin ihan hermona, että ajattelin palkita sen pikkuhypyllä! Ja kyllä mua kiiteltiinkin!

Tämän valtavan uroteon jälkeen pääsin autoon lepäämään, ja sinä aikana mun nestemäistä kultaa analysoitiin. Siis mitä, eiköhän se ole ihan huippukamaa, testattu usealla eri tammalla viime kesänä!!! No, kuulemma se pitää testata jotta nähdään voiko sitä rahdata ympäri Suomea, ja vielä niin että pikkusiittiöt on elinvoimaisia saavuttuaan kohteeseen. Tulos oli luonnollisesti positiivinen, ns. lähtölupa on annettu!

Voitte olla varmoja että kotiinpaluu ei ole koskaan ollut yhtä upeaa! Kerroin siis aivan kaikille että täältä tulee sen verran iso panomies ettei paremmasta väliä! Ja koko seuraavan viikon kerroin sitä samaa stooria uudelleen ja uudelleen, ettei vaan pääse totuus unohtumaan! Kuulemma suurin osa Laitilan asukkaista on sen jo kuullut, joten se siitä sitten!

Tähän loppuun huojentava tieto kaikille sielunveljille, se ensimmäinen kerta on todellakin vaikein. Olin tuossa toissapäivänä taas Rehulassa, ja nyt ihan "asiakaskäynnillä" eli love potionia oli tilattu, ja mehän toimitetaan. Heti kun tunsin Noormarkun soran kavioideni alla, ja nenä pyyhittiin taas arominessulla, suuntasin lähes omatoimisesti Virpin luo! Viitisen minuuttia ja homma oli niinsanotusti paketissa (tai tuubissa kuten me keinosiemennysporukoissa tavataan sanoa!) Että tämmöstä uutta ja ihmeellistä arjessa tällä kertaa!

Seuraava tarina, jonka armas orjani teille minun sanelujeni perusteella kirjoittaa, liittyy trailerilla matkustamisen nyansseihin. Lähinnä haluan avata teille traileriin lastautumisen ilot ja surut! Pysykää kanavalla!

lauantai 25. elokuuta 2012

Arkea Laitilassa

No niin, kylläpä se taas kesti, nimittäin tämän minun henkilökohtaisen kirjurini saattaminen koneen ääreen ja kymmensormijärjestelmää käyttämään! Juttua riittäisi vaikka joka päivälle, olen sen verran tutkiskeleva journalisti luonteeltani. Harmi että tuo orjani ei kuulemma ehdi koneelle ihan joka päivä vain minua varten. Tässä leppoisan heinäkuun jälkeen hän on palannut takaisin työelämään, ja se tarkoittaa pientä elämänrytmin muutosta.

Käytännössä meillä hommat etenee näin; aamulla 6-7 aikoihin henkilökohtainen palvelijamme kampeaa sängystä ulos meitä ruokkimaan. Meistä herkkähipiäisimmät (eli minä ja tarkoin valittu kaverini) olemme yöt tallissa josta siis pääsemme aamulla heti ulos. Pöytä on siis katettu ulos, heinää ja kauraa meillä on ollut tapana syödä aamuisin. Joskus saamme tarhoihin myös havuja, ne on aika herkkua, mutta sitä ei tietenkään pidä noille ihmisille näyttää. Pitää aina olla sitä mieltä että ruokaa ei ole ikinä riittävästi ja se tulee aina liian myöhään, niin pysyvät ihmisetkin varpaillaan! Ne kuitenkin palvelee meitä, ja on syytä palvellakin hyvin!

No, tästä aamuruoasta kun selvitään, otamme yleensä iltapäivänokoset puolen päivän aikoihin. Sen jälkeen nuo naapurit riehuvat keskenään tarhoissaan, ja allekirjoittanut viihdyttää itseään jahtaamalla pikkulintuja tarhassa. Se on meinaan semmonen juttu että mun tontille ei mitkä tahansa tiput tule! Eikä muuten tule minipossut eikä koiratkaan, täällä on niitäkin!

Päivällä noin klo 17 tämä orjamme palaa töistä kotiin, kuulemma kaikkensa antaneena. Ihan sama, sitä ruokaa pliis ja vähän äkkiä! Työssäkäyminen ei saa missään nimessä laskea palvelun tasoa, tämä on kuitenkin täysihoitotalli! Päivällä syömme pelkkää heinää, ellei jollain ole jotain erityisruokavaliota.

Päiväruokien jälkeen alkaakin kevyt treenijakso. Ikinä ei voi tietää kenen kohdalla on se voittoarpa, joka pääsee treeniin. Nämä kaverit ovat kaikki vähän erilaisessa treenivaiheessa, jotkut ovat jo ihan ratsuja, joidenkin koulutus on vasta alussa, ja jotkut tekevät vähän sitä sun tätä, pienissä erissä! Itse kuulun tähän sitä sun tätä osastoon, sillä kuulemma minun kanssa pitää tehdä paljon asioita, ettei totuus unohdu! Mä olen aivan varma että tää on sen ruotsalaisen ajomestarin antama vihje, sillä kyllähän sitä nyt vähemmälläkin treenillä pärjäis!

Jos ja kun treenistä selvitään odotellaankin jo iltaruokia, jotka saamme vähän ennen puoltayötä. Siihen kuuluu heinän lisäksi kaura, kivennäinen ja tarvittaessa valkuais- tai energialisä. Allekirjoittanut saa valkuaislisää, jotta pysyy vaivalla hankittu figuuri kunnossa. Ja tämän jälkeen onkin hyvät yöt, ja orjani pääsee sisälle, nukkumaan muutamaksi tunniksi kunnes taas koittaa uusi aamu!

Joskus tulee jaksoja jolloin itse en joudu niin kovaan treeniin kun nuo kaverit, mutta jos luulette että täällä vedetään vaan lonkkaa niin väärässä olette. Se on kuulkaa oriin elämä semmoista päivystämistä ja elvistelyä että! Haluan kuitenkin pysyä kohtalaisen hyvin kartalla siitä mitä tapahtuu ja missä. Sen lisäksi aina jos joku kavereista lähestyy aitaustani, selvitän ensin kuka rohkea siihen tulee, ja sen jälkeen käyn pientä small talkia: Ruunat saavat haasteen; tuu tänne vaan, mä niin niittaan sut tohon seinään! Ai et uskalla tulla vai?? Harvoin ne on siihen uskaltanut tulla, varsinkin kun mä heitän upeaa fledaani pari kertaa niin ne menee ihan puihin! Hah, on vain yksi Valmet!!!
Rouvashenkilöitä pitää lähestyä vähän eri tavalla; Heruuks, heruuks?? Jos ei ihan heti rouva lämpeä, mä yleensä pidän pienen käärmenäyttelyn, ja jos tämäkään ei tehoa, mä taas heitän fledaa ja parhaassa tapauksessa polkasen vähän etujalalla tahtia! Joskus se toimii, useinmiten taas ei. Nähtävästi tuo orjani säännöstelee tätä rakastelun määrää, eikä ihan kaikkia rouvia päästä ihan lähelle mua.
Ja kun sitä rakoa ei tunnu saavan niin usein kun haluaisin, käyn näitä samoja keskusteluja siis ihan aina kun joku vähänkään hevosta muistuttava elukka tulee tuohon aidalle.

Tästä päästiinkin kivalla aasinsillalla seuraavan postauksen aiheeseen, nimittäin keinovaginaan johon kävin tutustumassa taannoin. Siitä siis seuraavaksi, stay tuned! Ja siitä nolosta tilanteesta on muuten kuviakin!

maanantai 6. elokuuta 2012

Säädöt kohdalleen Joensuussa

Aloitetaanpa ennen rasittavia treenejä pienimuotoinen Valmet-historiikki, sillä lyhyeen elämääni on mahtunut jo kaikenlaista mainitsemisen arvoista. Tai no, tarkemmin kun sitä miettii niin kaikki minuun liittyvä on mainitsemisen arvoista!

Synnyin vuonna 2003 Eestissä, ja Suomeen matkasin vuoden 2011 alkuvuonna. Elämäni Eestissä oli kovin rauhaisaa ja yksinkertaista, ohimennen pokkasin ER-jalostusoriille myönnettävän jalostuslisenssin. Että sitä saa ihan luvalla rakastella, kunhan morsiot edustavat samaa jaloa rotua kuin minä itse! Tästä omistajani pitävät tarkkaa huolta, sillä meitä ER-hevosia on maailmassa niin kovin vähän, että on tärkeää, että ne muutamatkin varsat joita minun rakkaudensiemenestä syntyy, ovat puhdasverisiä raskeveohevosia! Ja kyllähän se minulle käy, kunhan niitä morsiamia vaan tulee tasaisena virtana tuohon keikistelemään!

No, takaisin arkeen. Ensimmäinen etappini Suomessa oli Joensuussa, Korholan Tila. Täällä talloin rakkaudella omistajani Saijan varpaita kertoessani hänelle toistuvasti olevani kuningas, ja hän, ihminen, alamaiseni. Täytyy kyllä myöntää että Saija on kovempi luu kuin kuvittelin, se piru ei vaan antanut periksi! Saijan ja tallinomistajan Suvin avustuksella opiskelimme ajohevosen ammattiin. Näin meidän kesken, olin hieman varuillani tästä toimenpiteestä, mutta ihmiset huomasivat sen ja etenimme minulle sopivassa, eli hyvin hitaassa, tahdissa!

Pieni kolhu ylpeyteeni tuli kun pahaa-aavistamaton herra kuningas vietiin samalle kentälle erään ruotsalaisen ajomestarin, Hans Sidbäckin kanssa... En haluaisi puhua siitä sen enempää, sanotaanko vaikka niin että Hasse kertoi minulle miten ihmisen kanssa kannattaa toimia, jotta pääsee itse helpommalla. Kyllä siinä riitti sulattelemista, enkä vieläkään ole ihan varma onko tämä metodi minulle kannattava. Keskustelut aiheesta jatkuvat...

Luojan kiitos, kohta koitti kevät ja todellinen Summer of Love 2011! Minulle tuotiin, ei yksi, ei kaksi, vaan neljä morsianta eri puolelta Suomea! Kuten tuossa aiemmin jo totesin, näin uhanalaisen rodun edustajana sitä ei parane valita tammoja pärstäkertoimen mukaan, vaan kyllähän minä niinsanotusti kannoin korteni kekoon ja sain kaikki tammat lähes laakista tiineeksi. Ai ai, sitä kesää kelpaa muistella aina kun arki painaa päälle!

Tämän kesäheilasession jälkeen tulikin ajankohtaiseksi siirto toiselle puolelle Suomea, ja juurikin tänne Laitilaan josta tätäkin postausta kirjoittelen. Siitä lisää seuraavaksi.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Tervetuloa kyytiin!


                                              

Tere teille kaikille, lukuisille faneilleni! Luotan että pysytte mukanani tässä "treenipäiväkirjassani" vaikka ihan joka päivä ei mainittavaa menestystä treeneissä tulisikaan. Tärkeintähän ei ole voitto vaan jatkuva menestys, on joku viisas joskus sanonut.

Ai että kuka minä sitten olen? No Valmet tietysti, käsittämättömän komea ja viriili Eestin Raskas Vetohevonen, destination Laitila tällä hetkellä! Elämäntehtäväni on lisääntyä, joka ei ole yhtään paskempi homma, mutta nyt nuo omistajat ovat jo jonkin aikaa yrittäneet epätoivoisesti kouluttaa minusta, tasankojen villihevosista suoraan periytyvästä idän ihmeestä, jonkin sortin käyttöhevosta... En ymmärrä, mutta pitää niille kai antaa mahdollisuus. Ne aina sanovat että hevosten kanssa ne elämykset on tärkeitä.
Voitte luottaa että täältä niitä elämyksiä pesee! Eli här tvättas, toisella kotimaisella sanottuna!

Asustelen vuoroin Laitilassa omistajani Sarin luona, ja kun toinen omistajani Saija haluaa varpaansa tallottaviksi, matkustan Joensuuhun. Tästä siis alkaa treenipäiväkirjani Laitilan osalta, tervetuloa!