Risusavotta vol. 2

Tänään koitti risusavotan toinen otos. Tänään rouvat Eida ja Ransu pääsivät ensimmäiseksi tulille, he tietysti pääsivät aika helpolla ja Sari taas raahasi heidän puolestaan risuja kotiin, rouvien tehtävä oli vaan kauhistella sitä ikävää ääntä siinä vierellä.

Yllättävää oli että Eida otti tilanteen niin rauhallisesti ettei me muut meinattu sitä ollenkaan uskoa, Eida on yleisesti ottaen aika epäileväinen kaikkea kohtaan. Ransu tapansa mukaan töhisi ja kohkasi, mutta pysyi kuitenkin jokseenkin kuulolla. Ransulla on nyt vähän sairaslomaa, kun sen kaviot ei tykkää tosta kosteudesta joka täälläpäin Suomea nyt vallitsee, ja sen takia on vähän kerännyt energiaa. Kaviot alkaa taas parantua, joten kohta pääsee Ransukin taas hommiin.

Meitsin vuoro oli seuraavana, Sari väkersi selustimesta, satulavöistä ja erilaisista remmeistä epämääräisen näköiset kevyet valjaat ja pääsin tällä kertaa vetämään oikein vetokarttua perässäni. No, sana vetokarttu on vähän paljon luvattu, se nyt vaan oli semmonen vanha laudanpätkä jossa on meidän harjoitusketjuaisat kiinni. Sain yhden metsäreissun tehtyä, tuotua siis yhden vaivaisen risun kotiin, ja naps vaan meni kurvissa karttu rikki kun epähuomiossa astuin sen päälle. Voi perkele, oikein harmitti kun piti siltä erää hommat lopettaa, mä olin jo aika fiiliksissä, näytin mun muijille että kyllä mä nää hommat hoidan!

Ennen Niilon työrupeamaa Sari kaivoi vanhojen hevostyökoneiden joukosta vanhan rautaisen vetokartun, ja sehän kestää! Niilon tehtävänä oli tottua tähän kamalaan, rämisevään karttuun. Se olikin tälle noviisille vähän kovempi pala, muutaman kerran Niilo ja Sari sahas tota metsätietä edestakas ennen kuin laite oli Niilolle edes kohtalaisen ok. Ja saanen huomauttaa, vielä ei päästy edes siihen tilanteeseen että Niilo olisi vetänyt karttua, vaan Sariparka sitä raahas perässään... Varsinaista työhevosmeinkiä...

Päivän paras hetki koettiin kuitenkin illalla, Ransu nukkui mun viereisessä karsinassa ja sillä on kiima!!!

Mistähän sitä näkeekään unta???

Valmet

Risusavotta

Tänään oli pitkästä aikaa vähän laatuaikaa, nimittäin Sari kaappas mut tarhasta ja lähdettiin maastoon kävelylle. Ihan vaan rennosti talutellen, kun Sari ei oo pitkään aikaan ehtinyt tehdä meidän kanssa mitään muuta ku harjata, joten ajatteli kai aloittaa tälleen lempeästi.

Eikä kyllä parane valittaa, ilma oli juuri sopivan viileä, ruoho oli maistuvaa eikä puiden lehdetkään huonolta maistuneet. Pari kertaa mun askel oli kuulemma liian ripeä ja Sari tuttuun tapaansa taas pärisi ja meitsi tietty kuuliaisena hevosena jarrutin, ja taas oli harmonia kohdallaan.

Takaisin päin tullessa Sari sai huikeen idiksen ja otti tien varresta mukaansa pitkän koivunoksan, ja raahas sen kotipihaan polttopuiksi. Mä vähän sitä ihmetellen katoin, että mitä se tommosia tikkuja perässään repii, mutta kun mulla ei ollu valjaita, ei niitä puita voinut mitenkään muutenkaan kotiin saada. Ja kuulemma on ihan hyvä taas treenata vähän tätä työajoa, ettei tämmöset epämääräiset äänet hermostuta mun herkkää mieltäni. Ja samalla tuli treenattua sitä helvetin ärsyttävää hitaasti kävelyä, jota kuulemma työhevosilta ehdottomasti vaaditaan. Se on kyllä perseestä.

Luulin että homma olis sillä selvä kun kotimatkalla tuotiin se yks kräki kotiin, mutta ei, Saripa päätti että käännytään takaisin ja haetaan lisää niitä perkeleen tikkuja. Muutaman kierroksen jälkeen mulla alkoi vähän jo hermo kiristää, ja viimeisen oksan nostin itse maasta hampaillani, alkoi sen verran vituttaa se Sarin repiminen. Sen jälkeen mä pääsinkin takaisin tarhaan relaamaan, ja Sari kiusas vielä Vipiä ja Niiloa samalla risusavotalla.

Niillä ei kuulemma mennyt hermo ollenkaan, edes Niilo ei pyörtynyt vaikka yleensä on aika herkkä kaikille äänille. Kai sille on tullut järkeä päähän, onhan se jo sentään 5-vuotias.

Huomenna kuulemma homma jatkuu, plääh. Mä olisin voinut lepäillä vielä pari kuukautta, helposti...

Valmet