Tänään oli pitkästä aikaa vähän laatuaikaa, nimittäin Sari kaappas mut tarhasta ja lähdettiin maastoon kävelylle. Ihan vaan rennosti talutellen, kun Sari ei oo pitkään aikaan ehtinyt tehdä meidän kanssa mitään muuta ku harjata, joten ajatteli kai aloittaa tälleen lempeästi.
Eikä kyllä parane valittaa, ilma oli juuri sopivan viileä, ruoho oli maistuvaa eikä puiden lehdetkään huonolta maistuneet. Pari kertaa mun askel oli kuulemma liian ripeä ja Sari tuttuun tapaansa taas pärisi ja meitsi tietty kuuliaisena hevosena jarrutin, ja taas oli harmonia kohdallaan.
Takaisin päin tullessa Sari sai huikeen idiksen ja otti tien varresta mukaansa pitkän koivunoksan, ja raahas sen kotipihaan polttopuiksi. Mä vähän sitä ihmetellen katoin, että mitä se tommosia tikkuja perässään repii, mutta kun mulla ei ollu valjaita, ei niitä puita voinut mitenkään muutenkaan kotiin saada. Ja kuulemma on ihan hyvä taas treenata vähän tätä työajoa, ettei tämmöset epämääräiset äänet hermostuta mun herkkää mieltäni. Ja samalla tuli treenattua sitä helvetin ärsyttävää hitaasti kävelyä, jota kuulemma työhevosilta ehdottomasti vaaditaan. Se on kyllä perseestä.
Luulin että homma olis sillä selvä kun kotimatkalla tuotiin se yks kräki kotiin, mutta ei, Saripa päätti että käännytään takaisin ja haetaan lisää niitä perkeleen tikkuja. Muutaman kierroksen jälkeen mulla alkoi vähän jo hermo kiristää, ja viimeisen oksan nostin itse maasta hampaillani, alkoi sen verran vituttaa se Sarin repiminen. Sen jälkeen mä pääsinkin takaisin tarhaan relaamaan, ja Sari kiusas vielä Vipiä ja Niiloa samalla risusavotalla.
Niillä ei kuulemma mennyt hermo ollenkaan, edes Niilo ei pyörtynyt vaikka yleensä on aika herkkä kaikille äänille. Kai sille on tullut järkeä päähän, onhan se jo sentään 5-vuotias.
Huomenna kuulemma homma jatkuu, plääh. Mä olisin voinut lepäillä vielä pari kuukautta, helposti...
Valmet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti