lauantai 29. kesäkuuta 2013

Vakavasta työuupumuksesta kärsivä laama

Niin että tämmösellä nimikkeellä mua kutsuttiin tänään kun piiiiitkästä piiiiitkästä aikaa lähdettiin Sarin kanssa maastolenkille. Sari luonnollisesti luuli että pihasta lähdetään pukkilaukalla metsään ja samoilla vaihteilla sieltä palataan. Toisin kävi, energiatasoni oli kuulemma verrattavissa yllämainittuun laamaan, niin hitaasti etenin pitkin tylsiä metsäteitä.

Ja koska kaikelle käyttäytymiselle löytyy aina syy, niin myös tähän. Sari huomasi minua satuloidessaan että olen vähän hoikentunut, syystä että ruokavaliostani on kesäksi jätetty pois Greenline, kun Sari ajatteli että raakaravinto, eli vihreä ruoho riittää pitämään mut kunnossa. No ei se riitä, kyllä tämmönen viriili ori vaan tarvitsee sitä lisävalkuaista jatkuvasti, ja siihen onneksi nyt palataan.

Tästä kauhistuneena en tietenkään voinut maastolenkin aikana tehdä mitään muuta kuin keskittyä syömään ihan kaikkea joka sopivaan korkeuteen oli kasvanut. Siinä meni apila, heinä, pujo, paju, leppä ja kaikki muutkin metsän tarjoamat antimet, vaikka Sari teki kaikkensa etten olisi ihan koko ajan syönyt. Kuulemma tultiin "töihin"... Ihme touhua, töitä muka viikonloppuna. Meidän normaali maastolenkki tuntui kestävän ikuisuuden, ja takaisin päin käännyttäessä Sari mut vaivoin vaihtamaan vaihdetta seuraavaan, joka oli siis mummoravi. Niin teille jotka ette kyseisestä askellajista ole kuulleet, se on siis semmoista käynnin ja ravin välimuotoa, jossa mummokin pysyy kivasti kyydissä. Mummosta tuntuu että se hevonen ravaa, vaikka todellisuudessa me olemme vain ravaavinamme!
Nää on näitä nykyajan luomia hevostermejä, joita Sari vihaa. On tätiratsastajia, tätihevosia (jollainen en kuulemma ole!), mummoravia sun muuta huuhaata. Yhteistä näille uusille termeille on valitettavan usein se että hevosia inhimillistetään liikaa, ja emme enää saa toimia vaistojemme varassa, vaan tehdään kaikkensa jotta emme ikinä säikähtäisi, hirnuisi, laukkaisi tuulen lailla tai nauttisi omasta hevoslaumastamme. On se vaan ihmeelliseksi mennyt tämä maailma!

Ohhoh, menipä syvälliseksi. No niin, olimme siis jo palaamassa maastolenkiltä kotiin kun Sari päätti kääntää mut vielä metsään jossa oli metsätyökone käynyt riehumassa ja jättänyt luonnollisesti reilun kokoiset mutta vaikeakulkuiset polut. Kyllä tämmöisen henkeen ja vereen työhevosen sydämestä vähän otti nähdessäni millaista jälkea se metsätyökone on saanut aikaan, mutta kuulemma niillä saa sen homman joskus valmiiksikin...
Siitä hetkestä kun käännyimme vaikeakulkuiselle metsäpolulle, heräsin suorastaan eloon ja lähdin tarpomaan koko työhevosen sydän rinnassa pamppaillen kohti suurta ja tuntematonta! Saria jopa vähän vauhti hirvitti välillä, mutta luotti silti siihen että mä oon järkevä enkä tee suuria virheitä reittivalinnoissani. Ja niin sitä vaan mentiin yli kivien ja kantojen, ylämäkiä, alamäkiä, talloen pienempien oksien päältä ja ylittäen nätisti isommat tukit! Tämä se vasta on elämää, eikä muuten ollut enää yhtään nälkä!

Mahtaisko se Sari joskus ymmärtää että se tiellä liikkuminen on vaan niin tylsää, mennään metsään, siitä me hevoset tykätään!

Lenkin jälkeen sain (Luojan kiitos) ruokaa, joka kyllä maistui erityisen hyvältä mukavan lenkin jälkeen!

Ja kuvia ei tietenkään ole, kun hovikuvaajaamme ei näkynyt tiluksilla juuri silloin kun sitä olisi tarvittu...


keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Ompun lähtö omin sanoin

No, otetaanpa nyt tämä postaus haltuun kun toi Valmetti tuntuu olevan niin herkkä ettei kykene kuolemasta puhumaan!

Tänään koitti se päivä jolloin Omppu, ensimmäinen hevoseni vietiin teuraaksi. Syy miksi tämän postauksen kirjoitan, on vain ja ainoastaan ihmisen vastuu hevosestaan ja mitä se vastuu ihan oikeasti tarkoittaa.

Omppu tuli elämääni hänen ollessa 5-vuotias ravuriksi treenattu suikkulaisen luonteen omaava tamma. Ompun silloinen koulutustaso oli vähintäänkin haastava, joku siellä selässä oli keikkunut mutta ei sitä voinut ratsastukseksi sanoa. Jokin niissä Ompun silmissä vaan vetosi, ja sen jälkeen se oli menoa!

Suikkulaisuudella yleisesti ottaen tarkoitetaan sitä että hevonen on kovapäinen. Tämä ei ainakaan Ompun kohdalla pitänyt paikkaansa, Omppu oli korkean työmoraalin omaava, oikeudenmukaista kohtelua vaativa tamma. Ja kuten eräs tuttavani sanoi, jos suikkulaisen kanssa pääsee samalle aaltopituudelle, on kaikkien muiden hevosten koulutus kuin leikkiä vaan! Ja se kyllä pitää paikkansa!

Ompun kanssa elettiin yhdessä 14 upeaa vuotta, ja jokainen hänen kanssaan vietetty hetki on jäänyt mieleen. Eikä ne kaikki suinkaan olleet aina niitä ihania hetkiä, kyllä on pettymyksen kyyneleitä vuodatettu ja välillä jopa kirottu miksi piti tämmöinen hevonenkin ostaa! Mutta sehän on ihan inhimillistä, ei jokainen päivä voikaan olla pelkkää ruusuilla tanssimista!

Muutamia ärräpäitä on päästetty kun Omppua on lastattu traileriin, jostain syystä traileriin meno on Ompun mielestä todella pelottavaa, siis siinä kohtaa kun pää on trailerissa sisällä mutta muu osa hevosesta vielä sillalla. Tätä pohdittiin monta tuntia Ompun kanssa siinä sillalla seisten että miten päin sinne traileriin oikein mennään. Viimein löysimme nappulat, nimittäin Omppu seisoi täysin hievahtamatta paikallaan kun sen silmät peitettiin ja samantien käveli perässäni traileriin! Joku siinä "kynnyksen" ylittämisessä vaan oli liikaa.
Samoin välillä Ompun läheisriippuvaisuus oli oma ohjelmanumeronsa, kyllä on muutamakin karsina saanut tuta kipakan tamman potkut ja ovi on retkahtanyt saranoiltaan kun Omppu on kokenut karsinasta keinolla millä hyvänsä poistumisen olevan ainoa hyvä vaihtoehto siinä tilanteessa!
Loppuaikoina Omppu oli niin tottunut elämään pihatossa, että siinä harvoina kertoina kun se otettiin talliin yöksi, ei hän jännitykseltään kyennyt syömään kuin ihan vähän, eikö juomaan tipan tippaa vettä. Hmm, oli se erikoinen tapaus!

Ja sitten niitä ilon hetkiä! Ompun kanssa olen päässyt hyppäämään elämäni suurimmat esteet! 120 cm on mielestäni ihan riittävä korkeus vasta laukkaamaan oppineelta suomenhevoselta ja täysin estesilmättömältä omistajaltaan! Estekisoja pääsimmekin kiertämään jonkin verran, koulukisoja vähemmän, Ompun mielestä ainoa oikea vauhti elämässä oli täysillä ja tätä ei koulutuomarit tunnu arvostavan juurikaan.
Estehyppelöistä jää myös mieleeni vierailu Ypäjän Derbykentällä, jossa Omppu intoa puhkuen hyppäsi Derbykentän jokaisen erikoisesteen! Oli se mahtava tunne, iso nurmikenttä, mitä erikoisempia esteitä ja hevonen aivan täpinöissään!
Lisäksi ne kerrat kun Ompun kanssa ollaan käyty kouluvalmennuksissa, ja hän on saanut erityismaininnan pohkeenväistöistään tai avo- ja sulkutaivutuksistaan! Omppu, hän joka ei kykene edes liikkumaan peräänannossa, on teknisesti niin taitava!
Täällä maalla asuessamme Ompun kanssa on tullut kierrettyä lukuisat kerrat sienestämässä, hevosen selästä kun on parhaat näkymät sieniapajille ja välietapit laukataan välillä niin lujaa että sieniä ei enää sieniksi tunnista muovikassin pohjalta! Lisäksi erityisen hienoja kertoja oli ne kun talvella lähden ratsastamaan, kuutamo valaisee lumiset metsätiet ja hevonen laukkaa tyytyväisenä, varjojen yli hyppien! Näitä muistamisen arvoisia hetkiä on lukuisia ja taas lukuisia, mutta ehkä ne voi tiivistää yhteen sanaan: luottamus

Ei ole parempaa tunnetta kuin se että hevonen luottaa sinuun ja sinä voit luottaa hevoseen, tilanteessa kuin tilanteessa. Omppu on ollut mulle se hevonen, jonka tunnen läpikotaisin, ja jonka jokaisen liikkeen ja korvien asennon voin ennakoida! Juuri tämä hevosen antama luottamus on se syy, miksi minun pitää tehdä se vaativa päätös päästää hevonen pois, kun se ei enää fyysisesti ole kunnossa jossa se voisi nauttia elämästään.

Ompulle tämä hetki tuli tänä kesänä. Omppu on ollut jo jonkin aikaa kevyemmällä liikutuksella ajoittaisen jäykkyyden vuoksi, mutta tänä kesänä totesin että jäykkyys ei enää poistukaan verryttelemällä vaan on jo siinä vaiheessa että ratsastuksen jälkeen hevonen on selvästi kipeä, ja välillä ontuu toista etujalkaansa jopa käynnissä. Ompun kohdalla tilanteen toteamisen teki hieman vaikeaksi se asia, että hän on joka ikinen kerta lähtenyt enemmän kuin innokkaasti töihin, ja myös suorittanut työnsä innolla jota vain muutamassa hevosessa olen tavannut! Niin hän teki loppuun asti, vaikka varmasti kipu oli jo jonkinmoinen, Omppu paahtoi menemään korskuen! 

Kun päätös Ompun lopettamisesta oli tehty, ei kulunut juurikaan muuta aikaa kuin sopiminen teurastamon kanssa sinne viemisestä. Sattumalta naapurillani oli hevonen samassa jamassa, lopetusta oli jo suunniteltu joten otimme hänen hevosensa mukaan kun lähdimme Omppua viemään teurastamolle.
Teurastamo on monelle varmasti jo sanana ikävä, mutta voin kertoa että mikään ei ole hevoselle armeliaampi keino kuolla kuin ammattitaitoisen teurastamon toimenpide.

Käytimme ( ja käytämme jatkossakin) Vammalassa sijaitsevaa Liha-Hietanen nimistä teurastamoa. Ajettuamme sovittuna aikana pihaan, ohjattiin meidät suoraan takaovelle jossa eläimet otetaan vastaan. Eläinlääkäri tarkistaa että hevoset on sitä mitä papereissa lukee, ja siitä kun hevonen otetaan trailerista pois, annan narun teurastajalle joka taluttaa hevosen ramppia pitkin ylös ja välittömästi hevosen päästyä sisään ovesta, kuuluu pulttipyssyn napsahdus, ja hevonen putoaa siihen. Se ei siis todellakaan kärsi, ehdi edes tajuta mitä tapahtuu ja mikä tärkeintä, ei ehdi hätääntyä. Niin ripeästi ja ammattitaitoisesti homma hoidetaan, että itsekin hämmästyin. Yhtäkkiä mulle vaan tuotiin Ompun riimu käteen ja sit otettiin jo toinen hevonen ulos, ja sama proseduuri, suoraa tietä halliin, naps ja sekin on siinä. Eli siitä kun hevonen otetaan trailerista ulos, kuluu maksimissaan 30 sekuntia kun se on jo kuollut.

Tämän jälkeen hoidetaan toimistossa paperihommat ja sit matka kotiin voi alkaa, sillä Valmetin mainitsemalla tyhjällä trailerilla!

Kuulostaako kylmältä? Eikö mulle ole ollenkaan tunteita kun näin vaan kirjoitan teurastamisesta kuin se olisi jotenkin hauska asia?

Kylmä ei ehkä ole oikea sana, itse käyttäisin mieluummin sanaa realisti. Ja kyllä, tunteita on vaikka muille jakaa, itketty on ja itketään parhaillaan kun tätä kirjoitan ja tullaan varmasti vielä itkemään lisääkin.  Totuus vain on se että yllämainitulla tavalla hevosen matka loppuu kivuttomasti ja riittävän nopeasti. Kukin tietysti tehköön nämä asiat tavallaan, ja tämä on mun tapa toimia näiden  hevosteni kanssa, joille olen siis velkaa juuri tämän, eli päätöksen päästää ne pois kun elämänlaatu ei enää ole hevosen arvoisella tasolla.

Tämä on siis minun näkemykseni vastuusta hevosenomistajana. Toivon että tekin uskallatte tehdä lopulliset päätöksenne hevostenne osalta riittävän nopeasti, hevonen arvostaa sitä enemmän kuin elämää "jatkoajalla" joka liian usein tarkoittaa elämistä jollain muulla kuin lajityypillisellä tavalla.

Ja luonnollisesti, kuten puheissa aina on tapana, haluan vielä kiittää muutamia henkilöitä jotka ovat vahvasti liittyneet Omppuun: Mira, joka raahasi mut tallille pitkän tauon jälkeen ja tällä reissulla näin Ompun. Nina, jolta Ompun ostin. Seppo Kortelainen ja Seppo Laine, jotka pitkäjänteisesti valmensivat meitä vuosikausia.
Olisihan niitä varmaan aika lista kaikkia kiitettäviä, mutta kyllä te muutkin tiedätte miten tärkeitä olette meille olleet, tai miten tärkeä Omppu on teille ollut! Kiitos!

Ja nyt tämä vuodatus saa loppua, jatkossa postauksia tulee taas Valmetin suusta, jahka tekstiä ehdimme taas tuottaa!



tiistai 18. kesäkuuta 2013

Pikapostaus huolestuneelta uhanalaisen hevosrodun edustajalta...

Tänään aamulla aikaisin seurasin kun Omppu lastattiin traileriin ja lähtivät menemään.


Nyt aamupäivällä traileri tuli takaisin, tyhjänä...

Pahalta näyttää, mun tarvii nyt joko  a) piiloutua (joka ei tämänkokoiselta hevoselta ihan helposti onnistu) tai b) näyttää erityisen elinvoimaiselta (joka multa tulee kyllä ihan luonnostaan!)

Sari lupas ihan itse illalla kertoa mitä tässä lähiaikoina on tapahtunut.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kuvapläjäys Niilon orilaidunavajaisista

Huh huh, onpa aika rientänyt eikä armon orjani ole blogiin sanaakaan päivittänyt, vaikka on tässä nyt sentään jotain tapahtunut...

Otetaan nyt vaikka ensin haltuun toi mainitsemisen arvoinen asia että pääsin Niilosta eroon lähes koko kesäksi, kun se lähti toukokuun lopussa orilaitumelle. Huh, it is goog to be the only king! (Kilmisteriä ei vielä lasketa, vaikka se yrittääkin jo isotella ihan kaikille...)

Niilo meni Sarin suosimalle Kylämäen orilaitumelle, jossa oli 30.05. laitumellelaskupäivä. Siellä oli siis paikallislehden toimittajakin, ja ihmeen paljon porukkaa katsomassa kun 1,2,3 ja 4-vuotiaat oman elämänsä sankarit päästettiin laitumelle. Ryhmiä oli 2, noille 1- ja 2-vuotiaille omansa ja 3- ja 4-vuotiaille oma. Niilo siis luonnolisesti meni tähän vanhempien ryhmään.

Matka sujui joutuisasti, jonkin verran paikan päällä Niilo joutui odottelemaan autossa kun siellä oli yks mestari karannut ja sitä sit metsästettiin. Niilo on kyllä ihmeen lunki, se vaan seistä möllötti autossa eikä edes kuopinut tai tehnyt mitään muutakaan hölmöä vaikka joutui vähän odottelemaan. Mä olisin jo paiskinut väliseinät uuteen uskoon, mutta eipä mua tonne laitumelle kuulemma olis päästettykään...

Niilon laumassa oli yks valkoinen paholainen, joka kävi haastamassa riitaa kaikkien kanssa vuorotellen, mutta muuten porukka oli oikein mukavan oloinen. Niilokin joutui sit muutaman kerran vähän painimaan, vaikka olis vaan halunnut syödä.

Moni kyllä ihmetteli Niilon rotua ja kokoa, ja Sari saikin aika monelle tavata "Eestin Raskas Vetohevonen" sen päivän aikana, ja sitä korkeutta kun ei ollu tullu kotona mitattua, niin arvioitiin että yli 175 cm ainakin. HUPS, se on siis isompi ku meikkis.

Olipa siellä tuttujakin, nimittäin Varsinais-Suomen Hevosjalostusliiton tunnistaja, joka luonnollisesti on tavannut Niilon 3 vuotta sitten. On kuulemma vähän muuttunut!

No niin, löpinät sikseen, alla kuvasarja päivästä. Kuvaaja (Sari) oli aika kipeä tuona päivänä, joten kuvat on vähän laadullisesti heikkoja, mutta pääasia että edes jossain näkyy vähän hevosta!

Tossa se lauma sit odottaa...
Sinne vaan joukkoon tummaan!
Valkoinen paholainen kuvassa oikealla...
Ja sit se pakollinen eka matsi.
Se oli nopeasti ohi, Paholainen huomas jo uuden haastajan.
Ja Niilo pääsi syömään.
Joku toinenkin tuli haastamaan, kovin pieneltä se tossa näyttää.
Tää tuli sit ihan ystävällismielisesti esittäytymään.
Me ollaan ainakin kamuja!