Niin että tämmösellä nimikkeellä mua kutsuttiin tänään kun piiiiitkästä piiiiitkästä aikaa lähdettiin Sarin kanssa maastolenkille. Sari luonnollisesti luuli että pihasta lähdetään pukkilaukalla metsään ja samoilla vaihteilla sieltä palataan. Toisin kävi, energiatasoni oli kuulemma verrattavissa yllämainittuun laamaan, niin hitaasti etenin pitkin tylsiä metsäteitä.
Ja koska kaikelle käyttäytymiselle löytyy aina syy, niin myös tähän. Sari huomasi minua satuloidessaan että olen vähän hoikentunut, syystä että ruokavaliostani on kesäksi jätetty pois Greenline, kun Sari ajatteli että raakaravinto, eli vihreä ruoho riittää pitämään mut kunnossa. No ei se riitä, kyllä tämmönen viriili ori vaan tarvitsee sitä lisävalkuaista jatkuvasti, ja siihen onneksi nyt palataan.
Tästä kauhistuneena en tietenkään voinut maastolenkin aikana tehdä mitään muuta kuin keskittyä syömään ihan kaikkea joka sopivaan korkeuteen oli kasvanut. Siinä meni apila, heinä, pujo, paju, leppä ja kaikki muutkin metsän tarjoamat antimet, vaikka Sari teki kaikkensa etten olisi ihan koko ajan syönyt. Kuulemma tultiin "töihin"... Ihme touhua, töitä muka viikonloppuna. Meidän normaali maastolenkki tuntui kestävän ikuisuuden, ja takaisin päin käännyttäessä Sari mut vaivoin vaihtamaan vaihdetta seuraavaan, joka oli siis mummoravi. Niin teille jotka ette kyseisestä askellajista ole kuulleet, se on siis semmoista käynnin ja ravin välimuotoa, jossa mummokin pysyy kivasti kyydissä. Mummosta tuntuu että se hevonen ravaa, vaikka todellisuudessa me olemme vain ravaavinamme!
Nää on näitä nykyajan luomia hevostermejä, joita Sari vihaa. On tätiratsastajia, tätihevosia (jollainen en kuulemma ole!), mummoravia sun muuta huuhaata. Yhteistä näille uusille termeille on valitettavan usein se että hevosia inhimillistetään liikaa, ja emme enää saa toimia vaistojemme varassa, vaan tehdään kaikkensa jotta emme ikinä säikähtäisi, hirnuisi, laukkaisi tuulen lailla tai nauttisi omasta hevoslaumastamme. On se vaan ihmeelliseksi mennyt tämä maailma!
Ohhoh, menipä syvälliseksi. No niin, olimme siis jo palaamassa maastolenkiltä kotiin kun Sari päätti kääntää mut vielä metsään jossa oli metsätyökone käynyt riehumassa ja jättänyt luonnollisesti reilun kokoiset mutta vaikeakulkuiset polut. Kyllä tämmöisen henkeen ja vereen työhevosen sydämestä vähän otti nähdessäni millaista jälkea se metsätyökone on saanut aikaan, mutta kuulemma niillä saa sen homman joskus valmiiksikin...
Siitä hetkestä kun käännyimme vaikeakulkuiselle metsäpolulle, heräsin suorastaan eloon ja lähdin tarpomaan koko työhevosen sydän rinnassa pamppaillen kohti suurta ja tuntematonta! Saria jopa vähän vauhti hirvitti välillä, mutta luotti silti siihen että mä oon järkevä enkä tee suuria virheitä reittivalinnoissani. Ja niin sitä vaan mentiin yli kivien ja kantojen, ylämäkiä, alamäkiä, talloen pienempien oksien päältä ja ylittäen nätisti isommat tukit! Tämä se vasta on elämää, eikä muuten ollut enää yhtään nälkä!
Mahtaisko se Sari joskus ymmärtää että se tiellä liikkuminen on vaan niin tylsää, mennään metsään, siitä me hevoset tykätään!
Lenkin jälkeen sain (Luojan kiitos) ruokaa, joka kyllä maistui erityisen hyvältä mukavan lenkin jälkeen!
Ja kuvia ei tietenkään ole, kun hovikuvaajaamme ei näkynyt tiluksilla juuri silloin kun sitä olisi tarvittu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti