keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Ompun lähtö omin sanoin

No, otetaanpa nyt tämä postaus haltuun kun toi Valmetti tuntuu olevan niin herkkä ettei kykene kuolemasta puhumaan!

Tänään koitti se päivä jolloin Omppu, ensimmäinen hevoseni vietiin teuraaksi. Syy miksi tämän postauksen kirjoitan, on vain ja ainoastaan ihmisen vastuu hevosestaan ja mitä se vastuu ihan oikeasti tarkoittaa.

Omppu tuli elämääni hänen ollessa 5-vuotias ravuriksi treenattu suikkulaisen luonteen omaava tamma. Ompun silloinen koulutustaso oli vähintäänkin haastava, joku siellä selässä oli keikkunut mutta ei sitä voinut ratsastukseksi sanoa. Jokin niissä Ompun silmissä vaan vetosi, ja sen jälkeen se oli menoa!

Suikkulaisuudella yleisesti ottaen tarkoitetaan sitä että hevonen on kovapäinen. Tämä ei ainakaan Ompun kohdalla pitänyt paikkaansa, Omppu oli korkean työmoraalin omaava, oikeudenmukaista kohtelua vaativa tamma. Ja kuten eräs tuttavani sanoi, jos suikkulaisen kanssa pääsee samalle aaltopituudelle, on kaikkien muiden hevosten koulutus kuin leikkiä vaan! Ja se kyllä pitää paikkansa!

Ompun kanssa elettiin yhdessä 14 upeaa vuotta, ja jokainen hänen kanssaan vietetty hetki on jäänyt mieleen. Eikä ne kaikki suinkaan olleet aina niitä ihania hetkiä, kyllä on pettymyksen kyyneleitä vuodatettu ja välillä jopa kirottu miksi piti tämmöinen hevonenkin ostaa! Mutta sehän on ihan inhimillistä, ei jokainen päivä voikaan olla pelkkää ruusuilla tanssimista!

Muutamia ärräpäitä on päästetty kun Omppua on lastattu traileriin, jostain syystä traileriin meno on Ompun mielestä todella pelottavaa, siis siinä kohtaa kun pää on trailerissa sisällä mutta muu osa hevosesta vielä sillalla. Tätä pohdittiin monta tuntia Ompun kanssa siinä sillalla seisten että miten päin sinne traileriin oikein mennään. Viimein löysimme nappulat, nimittäin Omppu seisoi täysin hievahtamatta paikallaan kun sen silmät peitettiin ja samantien käveli perässäni traileriin! Joku siinä "kynnyksen" ylittämisessä vaan oli liikaa.
Samoin välillä Ompun läheisriippuvaisuus oli oma ohjelmanumeronsa, kyllä on muutamakin karsina saanut tuta kipakan tamman potkut ja ovi on retkahtanyt saranoiltaan kun Omppu on kokenut karsinasta keinolla millä hyvänsä poistumisen olevan ainoa hyvä vaihtoehto siinä tilanteessa!
Loppuaikoina Omppu oli niin tottunut elämään pihatossa, että siinä harvoina kertoina kun se otettiin talliin yöksi, ei hän jännitykseltään kyennyt syömään kuin ihan vähän, eikö juomaan tipan tippaa vettä. Hmm, oli se erikoinen tapaus!

Ja sitten niitä ilon hetkiä! Ompun kanssa olen päässyt hyppäämään elämäni suurimmat esteet! 120 cm on mielestäni ihan riittävä korkeus vasta laukkaamaan oppineelta suomenhevoselta ja täysin estesilmättömältä omistajaltaan! Estekisoja pääsimmekin kiertämään jonkin verran, koulukisoja vähemmän, Ompun mielestä ainoa oikea vauhti elämässä oli täysillä ja tätä ei koulutuomarit tunnu arvostavan juurikaan.
Estehyppelöistä jää myös mieleeni vierailu Ypäjän Derbykentällä, jossa Omppu intoa puhkuen hyppäsi Derbykentän jokaisen erikoisesteen! Oli se mahtava tunne, iso nurmikenttä, mitä erikoisempia esteitä ja hevonen aivan täpinöissään!
Lisäksi ne kerrat kun Ompun kanssa ollaan käyty kouluvalmennuksissa, ja hän on saanut erityismaininnan pohkeenväistöistään tai avo- ja sulkutaivutuksistaan! Omppu, hän joka ei kykene edes liikkumaan peräänannossa, on teknisesti niin taitava!
Täällä maalla asuessamme Ompun kanssa on tullut kierrettyä lukuisat kerrat sienestämässä, hevosen selästä kun on parhaat näkymät sieniapajille ja välietapit laukataan välillä niin lujaa että sieniä ei enää sieniksi tunnista muovikassin pohjalta! Lisäksi erityisen hienoja kertoja oli ne kun talvella lähden ratsastamaan, kuutamo valaisee lumiset metsätiet ja hevonen laukkaa tyytyväisenä, varjojen yli hyppien! Näitä muistamisen arvoisia hetkiä on lukuisia ja taas lukuisia, mutta ehkä ne voi tiivistää yhteen sanaan: luottamus

Ei ole parempaa tunnetta kuin se että hevonen luottaa sinuun ja sinä voit luottaa hevoseen, tilanteessa kuin tilanteessa. Omppu on ollut mulle se hevonen, jonka tunnen läpikotaisin, ja jonka jokaisen liikkeen ja korvien asennon voin ennakoida! Juuri tämä hevosen antama luottamus on se syy, miksi minun pitää tehdä se vaativa päätös päästää hevonen pois, kun se ei enää fyysisesti ole kunnossa jossa se voisi nauttia elämästään.

Ompulle tämä hetki tuli tänä kesänä. Omppu on ollut jo jonkin aikaa kevyemmällä liikutuksella ajoittaisen jäykkyyden vuoksi, mutta tänä kesänä totesin että jäykkyys ei enää poistukaan verryttelemällä vaan on jo siinä vaiheessa että ratsastuksen jälkeen hevonen on selvästi kipeä, ja välillä ontuu toista etujalkaansa jopa käynnissä. Ompun kohdalla tilanteen toteamisen teki hieman vaikeaksi se asia, että hän on joka ikinen kerta lähtenyt enemmän kuin innokkaasti töihin, ja myös suorittanut työnsä innolla jota vain muutamassa hevosessa olen tavannut! Niin hän teki loppuun asti, vaikka varmasti kipu oli jo jonkinmoinen, Omppu paahtoi menemään korskuen! 

Kun päätös Ompun lopettamisesta oli tehty, ei kulunut juurikaan muuta aikaa kuin sopiminen teurastamon kanssa sinne viemisestä. Sattumalta naapurillani oli hevonen samassa jamassa, lopetusta oli jo suunniteltu joten otimme hänen hevosensa mukaan kun lähdimme Omppua viemään teurastamolle.
Teurastamo on monelle varmasti jo sanana ikävä, mutta voin kertoa että mikään ei ole hevoselle armeliaampi keino kuolla kuin ammattitaitoisen teurastamon toimenpide.

Käytimme ( ja käytämme jatkossakin) Vammalassa sijaitsevaa Liha-Hietanen nimistä teurastamoa. Ajettuamme sovittuna aikana pihaan, ohjattiin meidät suoraan takaovelle jossa eläimet otetaan vastaan. Eläinlääkäri tarkistaa että hevoset on sitä mitä papereissa lukee, ja siitä kun hevonen otetaan trailerista pois, annan narun teurastajalle joka taluttaa hevosen ramppia pitkin ylös ja välittömästi hevosen päästyä sisään ovesta, kuuluu pulttipyssyn napsahdus, ja hevonen putoaa siihen. Se ei siis todellakaan kärsi, ehdi edes tajuta mitä tapahtuu ja mikä tärkeintä, ei ehdi hätääntyä. Niin ripeästi ja ammattitaitoisesti homma hoidetaan, että itsekin hämmästyin. Yhtäkkiä mulle vaan tuotiin Ompun riimu käteen ja sit otettiin jo toinen hevonen ulos, ja sama proseduuri, suoraa tietä halliin, naps ja sekin on siinä. Eli siitä kun hevonen otetaan trailerista ulos, kuluu maksimissaan 30 sekuntia kun se on jo kuollut.

Tämän jälkeen hoidetaan toimistossa paperihommat ja sit matka kotiin voi alkaa, sillä Valmetin mainitsemalla tyhjällä trailerilla!

Kuulostaako kylmältä? Eikö mulle ole ollenkaan tunteita kun näin vaan kirjoitan teurastamisesta kuin se olisi jotenkin hauska asia?

Kylmä ei ehkä ole oikea sana, itse käyttäisin mieluummin sanaa realisti. Ja kyllä, tunteita on vaikka muille jakaa, itketty on ja itketään parhaillaan kun tätä kirjoitan ja tullaan varmasti vielä itkemään lisääkin.  Totuus vain on se että yllämainitulla tavalla hevosen matka loppuu kivuttomasti ja riittävän nopeasti. Kukin tietysti tehköön nämä asiat tavallaan, ja tämä on mun tapa toimia näiden  hevosteni kanssa, joille olen siis velkaa juuri tämän, eli päätöksen päästää ne pois kun elämänlaatu ei enää ole hevosen arvoisella tasolla.

Tämä on siis minun näkemykseni vastuusta hevosenomistajana. Toivon että tekin uskallatte tehdä lopulliset päätöksenne hevostenne osalta riittävän nopeasti, hevonen arvostaa sitä enemmän kuin elämää "jatkoajalla" joka liian usein tarkoittaa elämistä jollain muulla kuin lajityypillisellä tavalla.

Ja luonnollisesti, kuten puheissa aina on tapana, haluan vielä kiittää muutamia henkilöitä jotka ovat vahvasti liittyneet Omppuun: Mira, joka raahasi mut tallille pitkän tauon jälkeen ja tällä reissulla näin Ompun. Nina, jolta Ompun ostin. Seppo Kortelainen ja Seppo Laine, jotka pitkäjänteisesti valmensivat meitä vuosikausia.
Olisihan niitä varmaan aika lista kaikkia kiitettäviä, mutta kyllä te muutkin tiedätte miten tärkeitä olette meille olleet, tai miten tärkeä Omppu on teille ollut! Kiitos!

Ja nyt tämä vuodatus saa loppua, jatkossa postauksia tulee taas Valmetin suusta, jahka tekstiä ehdimme taas tuottaa!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti