maanantai 31. joulukuuta 2012

Äijävuosi 2012



Se on sit viimeisiä hetkiä kun eletään tätä armon vuotta 2012. Tässä pitäis varmaan kovinkin tarkkaan käydä läpi mitä äijälle on tapahtunut tänä vuonna, eli mitä niin sanotusti jäi kavioon tästä vuodesta.
Kovin viiltävään analyysiin en lähde, mutta tässä niitä tärkeimpiä:

Tänä vuonna on surullisena seurattu vierestä kun Eti-täti siirtyi autuaammille laidunmaille.

Tänä vuonna on valvottu koko yö seuraten ensimmäisen Suomi-poikani syntymää, ja oltu surullisia koska hänen elämänliekki ei ollutkaan niin vahva kuin kuvittelimme, eikä häntä enää saatu sairaalareissun jälkeen takaisin kotiin. Lepää rauhassa poikani, iskä näki että olit nimesi veroinen koko kolmeviikkoisen elämäsi ajan, Vahva-Igor.

Tänä vuonna on treenattu vähän työajoa, ja tuotu se ensimmäinen pikkutukinpätkä metsästä tallinpihalle!

Tänä vuonna on syntynyt Vahva-Igorin lisäksi 3 muuta jälkeläistäni, Vilda, Variant ja Verner. Heistä lisää ensi vuoden postauksissa.

Tänä vuonna on suoritettu Suomen ensimmäinen ER-hevosen siirtospermalähetys allekirjoittaneen toimesta!

Tänä vuonna on harjoiteltu lastautumista sekä tavalliseen hevostraileriin että kuorma-autoon ja matkustettu molemmissa niin maan perkeleesti.

Tänä vuonna on joulupukki istuskellut mun satulassa.

Tänä vuonna on otettu ratsuhevosen uran ensi askeleet.

Tänä vuonna mulle on hankittu ensimmäinen oma satula, juuri tuota ratsun uraa tukemaan.

Tämän vuoden viimeisenä iltana olin hetken (ihan hetken vaan ettei kukaan huomaa) Sarin kanssa ihan hiljaa, saatoin jopa vähän nauttia siitä rapsutuksesta ja luottamuksen tunteesta...

Tämä vuosi päättyy näköjään aivan liian tunteikkaasti, otetaanpa tuohon loppuun kunnon äijäbiisi ja toivotetaan teille kaikille säkenöivää uutta vuotta!!!




Testing, testing

No niin siinä juuri kävi, kuten pelkäsinkin. Eilen sit oli varsinainen testiratsastus tolla hyväksi todetulla satulalla.

Tajusin heti mikä oli homman nimi ku mut saatiin taas viekkaudella pyydystettyä ja vietyä talliin, ja heti alettiin vilautella satulaa. Mua alko siis heti vituttaa, koska oletin että se sama seitsemänsatulanrumba alkaa taas!!! No ei onneks alkanut, tällä kertaa selkään laitettiin ainoastaan se yksi ja ainoa satula, jossa tällä kertaa oli jalustimetkin paikallaan.

Eli vielä kerran katottiin että istuuko se nyt todellakin niin että se kannattaa ostaa. Ja kyllä se kuulemma istuu, ja oli sitä jo käyty näyttämässä jollekin ihme satulantoppaajallekin, joka sit kertoi että miten sitä topataan jotta se on riittävän hyvä mun arvokkaaseen selkään. Selvä juttu, tehkää mitä huvittaa sen satulan kanssa, mitä vähemmän aikaa se ehtii olla mun selässä, sitä parempi mulle!

Oli kyllä aika inhottava ilma kun mentiin taas tohon tarhaan pikku ratsastukselle, satoi vettä ja tuuli mutta ei meitsiä pelottanut, lähinnä taas oli niiiiin tylsää koko ratsastus, sillä vielä ei vaatimustaso ole kovinkaan korkealla. Tästä ei valitettavasti ole nyt kuvia, koska kuvaaja kuulemma oli päiväunilla. Suoritukseni oli kovin samanmoinen tuon muutama päivä sitten kuvatun videon kanssa, joten ei siitä sen enempää.

Satulasta otettiin sit tietty kuvia, tossa se nyt on kaikessa komeudessaan:





Ja hifisteille vähän teknistä dataa:
Stübben Siegfried VSD on satulan merkki ja malli. Kyseessä on siis koulupainotteinen yleissatula, jossa valmistajan tietojen mukaan on syvä istuin, polvituet ja melko suorat siivet. Vai niin, ihan sama mulle. Syvä istuin on kuulemma ihan hyvä asia, sillä jos mulle sattuis joskus käymään ns. pukitteluonnettomuus, on siellä syvässä istuimessa vähän paremmat mahdollisuudet pysyä!

Kokoa tällä satulalla on xw, elikkä extra wide, niin ku meikkiksellä on lähes kaikki muukin kokoa mega, super tai hyper, aina egoa myöten! Istuimen koko on 17 tuumaa, eli siihen siis mahtuu 17 tuuman perse!

Satulavyöllä on pituutta vaivaiset 160 cm! Siis mun satulavyö on lähes yhtä pitkä kuin tuo Sari! Että siinä teille vähän elämän mittasuhteita!

Ja sit siinä on tietty ne jalustinhihnat ja jalustimet, jalustinhihnat ei valitettavasti oo sävy sävyyn satulan kanssa, mutta tällä hetkellä joudun elämään tän epäloogisen asian kanssa.

Toivottavasti tää "opielämäänuudenammattisikanssajokaonratsu"-episodi alkoi olla tässä, jos voitais vaan palata takaisin mun normaaliin arkeen, joka siis koostuu työhevosena olemisesta. Ja työhevosena olemisella tarkoitan sitä että katson joka aamu kun toi Sari ja Arska lähtee töihin!


perjantai 28. joulukuuta 2012

Raaka-Arska, olevinaan niin kovaa jätkää että...

Juuri niin, toi Raaka-Arska on kyllä semmonen perinteinen suomalainen mies, suuret puheet tuolla omassa laumassa mutta heti kun joutuu mun läheisyyteen ni ollaan niin nöyränä että! Mua kyllä vähän ärsyttää tommoset tyhjänjauhajat, ei niistä sit tositilanteessa oo yhtään mihinkään. Toista se on meikäläisellä, on puheet mutta niin on kyllä teotkin! Hah, siitäs sait! Ai niin, asiaan, eli vielä pitää esitellä näitä tilan muita hevosia.

Eli Raaka-Arska on ton Sarin ensimmäinen kasvatti, ja Omppu on hänen emänsä. Isänä on semmonen kaveri ku Vahto, en oo ikinä tätä kaveria nähnyt, mutta kuulemma väritykseltään hyvin samankaltainen mun kanssa. Muuta samaa ei meissä voi sit ollakaan, koska ollaan siis eri kulttuureja edustavia rotuja. Vahto oli oiva valinta Ompun sulhaseksi tasaisen luonteensa ja hyvän, kestävän rakenteensa vuoksi. Meillä katos on tärkeetä että hevoset on hyväluonteisia ja kestäviä, sillä toi Sari haluaa pitää hevosensa lähellään mahdollisimman pitkään. Ihan kiva ajatus, toisaalta.

Raaka-Arska syntyi vuonna 2004, ja valitettavasti Sari oli vähän pettynyt sen synnyttyä, sillä ori ei ollut toivomuslistalla, eikä kuulemma Arskan ulkonäkökään hivellyt silmiä silloin kun se syntyi. Ei se kyllä tälläkään hetkellä oo mikään adonis, mutta näköjään silmä tottuu kaikenlaiseen! Raaka-Arskan varsa-ajoista mulle oo paljoa kerrottu, ilmeisesti se oli hyvin tavallista varsan elämää. Enimmäkseen kotosalla, 1- ja 2-vuotiaana se oli orilaitumella, nautti siellä isoimman äijän eduista. Sit sillä oli 2-vuotistalvella kotona semmonen puoliveriori kaverina, ja he yhdessä sit ihmetteli ratsun elämän ensiaakkosia. Sari kiipusti ton Arskan selkään ekan kerran jo 2-vuotiaana, laitumella ilman satulaa, ihan vaan että se tottuis siihen, ja hyvinhän se sen jälkeen on sujunutkin.

Arskalle valitettavasti kävi vähän hullusti 2-vuotiaana, laidunkesän jälkeen kun se kuskattiin klinikalle, ja siellä pahaa-aavistamattoman hevosparan jalkojen välissä kävi lasersäde, joka hävitti sieltä orihevosen tärkeimmät pelinappulat, eli kivekset!!!! Näin niitä ruunia kuulemma tehdään. Mä niin toivon että mua ei viedä tommoselle klinikalle, onneks meitä raskeveo-oreja ei oo niin paljon, että olis varaa tosta noin vaan meitä ruunailla!

Ruunan elämä vähän rauhoittui, ja Arska pääsi rauhassa opiskelemaan ratsun hommia. Ihan kiva ratsu siitä on tullutkin, ainoa asia jonka takia hän on vähän kehityksen jälkijunassa on se että hänelle iski ikävä vaiva nimeltä kesäihottuma. Tolla Marilla on sama vaiva, ja se tosiaan vaivaa niitä aina kesäisin, joten silloin ratsun hommia ei oikeen kunnolla päästä tekemään. Onneks syksy ja talvi on pitkiä, niin pääsee taas työn makuun!
Kesäihottuma on ilkeä vaiva, joidenkin polttiaisten vuoksi niitä syyhyttää tosi paljon, ja ne joutuu pitämään loimea koko ajan päälla ja lisäksi niitä rasvaillaan koko kesän tosi tarkasti. En edes muista mitä kaikkea niiden eteen kesällä tehdään, mutta tuntuu että koko ajan niiden kimpussa ollaan!!!

Arskan elämä on siis melko lupsakkaa, Marin ja Ompun kun pitää tyytyväisenä niin se riittää, Sarin tyytyväisenä pitämiseksi ei tarvita muuta ku kunnolla käyttäytyminen ja aina välillä voi jopa vähän jäädä siihen rapsuteltavaksikin! Musta alkaa vahvasti tuntua siltä että nää muut pääsee helpommalla ku meikkis, vaikka sanovat että ihan saman elämänkoulun hekin ovat käyneet läpi... Uskoako noita.


Tossa on kuvia Arskan nuoruusvuosilta, olisko se jotain 3-vuotias noissa. Kyllä siitä kuulemma tältäkin vuosikymmeneltä on kuvia jossain, mutta tähän hätään ei löytynyt muita. Toi musta ruuna on semmonen Chorontas, joka oli täällä eläkepäiviä viettämässä muutaman vuoden, kuulemma oikein mukava ja erikoinen persoona!

Varusteurheiluako tämä onkin???

Kyllä nyt näyttää pahasti siltä että tolle Sarille kilahti hattuun toi meidän neitsytmatka ratsain tuossa jaloittelutarhassani... Ei kai se nyt sitä tarkoita, jos en heti sitä pudottanut maahan mojovalla pukkisarjalla, että heti tarvii ostella kaiken maailman satuloita sun muuta... Mutta tässä Sarin mylittlepony-maailmassa se näyttää menevän juuri niin. Se oli siis samantien hakenut kauhean kasan satuloita sovitettavaksi, ja arvaatte varmaan kenen selkään niitä kammettiin, satula toisensa jälkeen... Kyllä, allekirjoittaneen itse.

Jollain tasolla vielä siedän sen yhden satulan, koska jopa itsekin ymmärrän, että aika usein ratsastus vaatii satulan tarjoamaa tukea, kun ihmisillä ei nähtävästi ole joko a) riittävää tasapainoa tai b) riittävää uhkarohkeutta lähteä aroille laukkaamaan ilman satulaa. Sallittakoon se siis heille. Niin, mutta kuten sanottua, niitä satuloita oli siis satoja ja taas satoja. Tai siltä se ainakin tuntui, vaikka todellinen luku taisi olla seitsemän.




Siinä oli eri merkkisiä, eri värisiä, kokoisia ja mallisia satuloita. Mulle oli kyllä ihan sama minkä värinen se satula on, kunhan se nyt istuu niin ettei hirveesti purista ja heilu siellä selässä. No niin, tästä se rumba sitten lähti:

Lähtökohta, kohtalaisen tyytyväinen ja autuaan tietämätön tasankojen valtias taas köytettynä seinään. Tässä ei vielä vituta.




Jaahas, vai semmosta vauvanpaskan väristä satulaa ajattelit?! No, laita selkään vaan, se on kyllä varmaan liian kapea. Ja niinhän se olikin! Ja hifisteille tiedoksi, tää oli joku Stübbeni.






Jaa seuraava, no, koehaistelun jälkeen annoin luvan laskea seuraavan satulan selkääni. Koehaistelussa tuli jo aika hyvä fiilis, tää vois olla kiva! Ja jos ei Valmetin sana ole laki niin ei sit mikään, se nimittäin oli aika passeli satula, ainakin näin ensikokeilulla. Sitä sit sidottiin tukevammin kiinni, ja kiskottiin ja oikeen kiivettiin ylhäältä käsin kattelemaan. Antais olla jo, tää on ihan hyvä, mennään karsinaan syömään... Ja Stübbenihän tääkin oli!










Mutta ei sitä tietenkään voi luovuttaa kesken leikin, uutta satulaa vaan selkään. Tää oli joku Passierin koulusatula, mut se oli mulle liian leveä.Tässä kohtaa alkoi muuten jo vituttaan,  kello lähenteli puoltayötä ja tässä sitä vaan töpeksitään.





Sit siinä selässä kävi yks Supremen koulusatula, joka oli aivan liian kapea ja suora, ja pari Stübbenin estesatulaa, mutta niiden siivet otti ikävästi kiinni mun lapoihin, alkoi ihan ahdistaa. Enkä mä kyllä oo ajatellut mitään estehevosen uraa, ainakaan ihan päätoimena.







Sit piti vielä sovittaa yks Stübbenin koulusatula, joka valitettavasti oli liian kapea ja pitkä, kun meitsi on aika kompaktin kokoinen, niin ei tänne selkään mitään kanoottia kyllä laiteta!





Kurjuuden maksimoimiseksi käytettiin vielä se satula mun selässä jonka kanssa ollaan nyt kikkailtu, ja kuten varmasti arvaattekin, palasimme siihen satulaan jota sovitimme heti toisena... Muistanette varmaan että mainitsin jo silloin heti että tää on hyvä, ei satu ei purista ei kiinnosta.






Tässä kohtaa mä olin jo ihan kypsä koko touhuun, ja arvaatte varmaan että nauroin partaani kun Sari päätti vielä kiivetä selkään ja hups vaan, satulavyö oli vähän löysällä ja satula valahti Sarin mukana tohon kyljelle!!! Siitäs sait! Kärppänä se kuitenkin sinne kiipes, ja ihmetteli satulaa vielä sieltä selästä käsin.







Sit otettiin kuvia edestä ja takaa ja sivulta ja niitä kuvia sit ihaillaan hetki ennen ku mietitään jatkotoimenpiteitä. Pitää kuulemma vähän päästä liikkumaan toi satula selässä, sillä tärkeintähän on että kun ollaan duunissa se penkki istuu kunnolla. Kuulemma jotain toppauksia pitää uusia, muuten satula näytti olevan ihan hyvässä kunnossa. Pahasti näyttää siltä että vielä muutama satula tulee tohon testiin, ton Stübbenin vertailua varten. Täytyy kyllä ladata akkuja ennen sitä, ei meinaan ollu ihan mukavinta touhua toi patsastelu satulamallina.





Kuulemma palaamme asiaan vielä tuonnempana, uusien satuloiden ja satulan testiratsastusten parissa. Voi perkele.




keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Noloa kotivideopätkää...

Aargh, luulin jo että tää päivä ei koskaan koita. Nimittäin ensimmäinen ratsastusvideoni.

Ei siinä etteikö sitä videota saisi kuvata,  mutta pliis, jossain muussa hommassa kun tossa ratsastuksen alkeissa. Antaa kyllä aivan väärän kuvan meikäläisen ylhäisestä asemasta. Siis nyt ymmärrän, että ratsastuksessa tuo ihminen on ikäänkuin hevosen yläpuolella. Käsittämätöntä sontaa!!!!

Ja haluan huomauttaa, että vaikka kyseinen videopätkä on meitsin ensimmäiseltä ratsastukselta, josta syystä olen hieman varovainen liikkeissäni, niin voin luvata, että tulette vielä näkemään todellista tasankojen valtiaan liikettä!!! Siinä sietää Sarin pitää vähän tiukemmin niistä ohjaksista kiinni kun meitsi lähtee!

Mutta lyhyesti virsi kaunis; olin taas aivan muina miehinä tarhassa, kun Sari tuli sinne ja harjasi mut, ja yhtäkkiä oli taas satula selässä ja suitset päässä! En siis ehdi yhtään varautua näihin yllättäviin tilanteisiin! Poikkeuksellisesti mulle oli vaihdettu kuolaimet, mulla on semmonen suora kankikuolainen ajo-kuolaimena, mutta ratsastukseen se on kuulemma liian jykevä, joten mennään ihan kolmipalafullcheekillä, joka meidän tilan lähes kaikilla hevosilla onkin käytössä.

No, ei siinä sit muuta ku ämmä selkään ja menoks! Ei me onneks kauaa tossa tarhassa pyöritty, sen verran että ihmeteltiin eteenpäinvieviä apuja, pidätteitä ja kääntäviä apuja. Pikkuhiljaa kuulemma sit siirrytään isommille areenoille ja melko pian jo mennään maastoon, jotta mulla pysyy mielenkiinto tähän touhuun. Tarkkaavaisimmat varmaan huomasivatkin että muutaman kerran ehdin jo haukotella tämänkin ratsastussession aikana... Boring.

Pahasti nyt näyttää siltä että treenikausi on taas korkattu, no mutta, sehän tietää vaan useampia postauksia tähänkin äärimmäisen harvoin päivitettävään blogiin!






Pysykää mukana!

maanantai 24. joulukuuta 2012

Hyvää Joulua!

Voi herranjestas mitä sitä on taas joutunut kestämään noiden ihmisten hömpötysten vuoksi. Tänään olin siis aivan muina miehinä tarhassa nautiskelemassa auringon lämmittävistä säteistä ja viimeisistä heinänmuruista, kun luokseni asteli vähintäänkin erikoiseen asuun pukeutunut Sari.

 



Mä en siis voinut ymmärtää noin käsittämättömän punaista asukokonaisuutta, enkä erityisesti noita valkoisia hapsuja sen asussa... Ihan sairasta.

Alkujärkytyksestä toivuttuani tapahtui seuraavaa:




Ei kai siinä sit muuta kuin oikein hyvää joulua teille kaikille!



tiistai 18. joulukuuta 2012

Supersunnuntai!




Niilo ja Ransu omassa tarhassaan ja meno jatkuu...


Jes, eiköhän lähdetä taas ku tykin suusta!



Tämä jätkä muuten lähti!



Voi kuulkaa, oli pitkästä aikaa niin upea sunnuntai ettei mitään määrää!!
Me päästiin tuonne pellolle vapaana kirmailemaan, kun lunta oli tullut niin paljon ja pellon pohja oli turvallinen, toisin sanoen siinä oli raskeveon kestävä pito!!!

Ainoa reklamaatio tästä sunnuntaista tulee siitä tosiasiasta, että allekirjoittanut joutui kirmailemaan pellolla ihan yksin, kun muut sai nauttia kaverin seurasta... Tää yksin tarhaaminen kuulemma jollain tavalla liittyy mun valtavaan egoon ja siihen tosiasiaan että luultavasti nakkelisin kaikki kaverini seuraavaan ulottuvuuteen. Hmm, eihän sitä voi tietää ennen ku kokeilee, että tervetuloa vaan mun mestoille!

No niin, ihastellaampa hetki Eidan ja Vipin kuvia, ennen kuin kuvaruudun täyttää Laitilan (ja samalla koko Suomen) komein raskeveo-ori!

Ja jotta lukukokemuksenne ei olisi täydellinen, tapahtui tässä blogissa jotain teknisesti haastavaa, ja osa kuvista ja teksteistä hyppäs aivan vääriin kohtiin...

No, oli miten oli, nauttikaa, niin mekin teimme!

Tää on mun muija.

Tässä se laukkaa.

Tässä se laukkas häiritsevän lähelle kuvaajaa...

...kun se lähtee kiihdyttämään, ei voi tietää koska se pysähtyy. Liittyy jotenkin massaan...

Otti se sentään muutaman raviaskeleenkin, vähän jäähdyttelymielessä.

Tää sekopää on Vip.

Kehuu sitä linssiluteeksi, kun se tuli tohon kameran eteen tekemään kaikkia temppuja.


Siis oikeasti, ei toi jätkä osaa muita temppuja kun ton yhden, se siis vaan pukittelee.





Niin että ihanko ratsua meinaatte musta kouluttaa? Tervetuloa vaan, täältä pesee!     








































perjantai 7. joulukuuta 2012

Winter = work-out

No niin, saatiinhan tännekin se paljon odotettu talvi, viimeinkin! Tässä on itse kukin vähän jo odottanut pakkaskelejä, sillä voin kertoa että ei ole kovin mukavaa kun joka ikinen päivä on satanut vettä. Se vetää allekirjoittaneenkin ihan alamaihin, ei oikeen kiinnosta mikään. Vähän ollaan yritetty treenata, lähinnä se on jäänyt maastokävelyihin (silloin kun ehdimme valoisalla sinne mennä) ja on tuo Sari kuluttanut aikaansa istuessaan mun selässä, tallissa! Aika häröä toimintaa, mutta samapa tuo, näyttää tää ratsun homma olevan tällä hetkellä aika lunkia!

No niin, nyt on siis talvi ja meillä se tarkoittaa heti treenien jatkumista, kuin viimeistä päivää! On kyllä kertakaikkisen mukavaa seurata kun nuo laumani muut jäsenet ensin riepottavat Saria ympäri peltoa pöllöenergian kourissa, ja sen jälkeen pääsen itse "puikkoihin"!!!

Tänään oli vuorossa Ransu, Niilo ja allekirjoittanut itse! Ransun päiväohjelmaan kuului ohjasajoa, jossa kuulemma neiti toimi oikein erityisen hyvin ja kuuliaisesti. Hän teki jopa niin paljon töitä, että todistin jotain ennennäkemätöntä, sille laitettiin 2 loimea treenin jälkeen kun oli tullut ihan hiki!!! No huhhuh, Niilo oli aivan kauhuissaan kun näki parhaan kaverinsa verhoiltuna fleeceen ja toppaloimeen. Voi pientä, hän ei ole siis ennen nähnyt loimitettua hevosta! Ensijärkytyksen jälkeen hän koitti sit luonnollisesti syödä sen loimen ja sen jälkeen Niilo tietenkin yritti astua Ransua, kun se ilmeisesti oli hänen mieleen! Pölö pikkupoika!

Niilon treeniin ei tänään kuulunut muuta kuin pellolla kävely suitset päässä, ja taluttajan käsissä pysyen. Viimeksi mainitusta asiasta käytiin pieniä keskusteluja, Niilo aloitti kävelylenkin muutamalla rehvakkaalla pystyynhypyllä, mutta sieltähän aina laskeudutaan takaisin maan pinnalle ja treeni vaan jatkuu!!!Se joutuu tekemään ihan samoja ruotsalaisen ajomestarin harjoituksia kuin me muutkin, hah, siitäs sait!!!

No niin, vihdoinkin koitti oma vuoroni! Olen kieltämättä vähän piristynyt kun on saatu nauttia kunnon pakkaskeleistä, mutta ei tainnut Sarikaan arvata että sitä superenergiaa olisi kertynyt ihan näin paljon! En siis malttanut käyttäytyä hetkeäkään hevosiksi, vaikka ei ollut sen vaativampi treeni kuin ohjasajo! Ohjasajoon meillä siis normaalisti kuuluu työskentely luonnollisesti molempiin suuntiin ja kaikissa askellajeissa, ja me tehdään (normaalitilanteessa) paljon siirtymiä, suunnanvaihtoja sun muuta. No, toista oli tänään, alkuun keskusteltiin siitä matkavauhdista ihan tosissaan, kun en olisi millään malttanut odottaa Saria kun sen askel nyt vaan on niin kovin lyhyt... Kokeilin josko se olis rivakalla laukkapätkällä jäänyt kuin nalli kalliolle, mutta ei, kyllä se koko 50 kilollaan pisti vastaan! Saakeli, alkoi jo vähän ärsyttää, koitin sit kaikkia hyppysarjoja, hallittua pikaperuutusta, ja ihan sellaista yleistä häröilyä. Pelästyin luonnollisesti jokaista autoa, ihmistä ja varjoa jonka näin, ja "raskaimmassa vaiheessa" pelästyin jopa linnunlaulua. Se on kuulkaa villihevosena oleminen ihan pirun stressaavaa!
No, ei auttanut itku markkinoilla, me hinattiin siellä pellolla just niin kauan että Sari oli tyytyväinen mun käytökseen. Tosin työskenneltiin vaan käynnissä, ja ihmeen paljon tehtiin tottelevaisuusharjoituksia... Hmm, mistäköhän se johtuu?

Toivotaan että täällä pysyy lumi maassa (ja saa sitä kyllä tulla enemmänkin) jotta treeniin ei tule näin pitkää taukoa kun nyt on ollut. Ja ehkä jonain päivänä joku viaton ohikulkija saadaan myös kuvaamaan näitä treenejä, tänäänkään ei ollut kuvaajia mailla halmeilla.

Tänään on kuulemma Suomen itsenäisyyspäivä, itseäni ei niin hirveästi tämä päivä herkistä. Toista se on tossa suomenhevoslaumassa, ne on viettänyt koko päivän asennossa ja höpöttänyt jostain isänmaallisuudesta taas ihan tosissaan!!! Ohhoijaa, ei oo helppoa olla suomenhevonen.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Mari, ruma kuin rullatuoli ja vihainen kuin mikä...

Kyllä, uskokaa tai älkää, mutta juuri tällä myyntipuheella Sari osti kolmannen hevosen. Suomenhevostamma R.R. Mari tuli siis samassa kyydissä Läsi-Lassen kanssa, ja juuri nuo adjektiivit pitivät todella hyvin paikkansa!

Mari oli 5-vuotiaana jo ehtinyt kiertää useilla omistajille, ja ilmeisesti siitä syystä luottamus ihmisiin oli mennyt totaalisesti. Marin ainoa vastaus ihmisen läsnäoloon oli puolustautuminen, joka tekikin arjesta selviytymisestä aika haastavaa... Vuosien saatossa Mari on ainakin jollain tasolla oppinut luottamaan Sariin, vaikka se perusluonne kuulemma edelleen on epäluuloinen. Sillä pitää vaan olla tosi tarkat rutiinit, eikä se siedä mitään pallutteluja ja halaamisia (niinkuin ei minun mielestäni yksikään itseään kunnoittava villihevonenkaan...) ja arki sujuu kun hommat tehdään jämptisti ja that´s it.

Marin ratsukoulutus olikin erikoinen tapaus, sillä kun se puolustus on ainoa vaihtoehto, niin myös ratsuksi opiskelu suoritettiin vaihtoehtoisia reittejä pitkin, ja se kesti normaalia pidempään. Marilla nimittäin oli hurmaava tapa puraista ratsastajaa jalkaan jos ja kun ei pitänyt pohkeen aiheuttamasta paineesta! Hmm, en oikein tiedä pitäiskö munkin kokeilla tuota, kun noi ratsuhommat on vähän niinku prosessissa!!!
No, tästä selvittiin kun Mari sai alkuun määrätä vauhdin ihan itse, välillä ei menty mihinkään ja välillä lähdettin tallinpihasta täyttä laukkaa maastoon! Ei muuta ku satulasta kiinni ja menoksi!

Tästä oli juuri se hyöty että Mari on nykyään todella herkkä, pienillä avuilla liikkuva hevonen jonka askellus on todella joustavaa ja letkeää! Ei se kuulemma mikään työnarkomaani ole, mutta tekee kaiken mitä pyydetään ja se kuulemma riittää! Marille on luvattu että täältä se ei lähde enää mihinkään kiertoon, joten eläkepäiviä odotellaan! Josko se siitä vähän leppyisi vanhetessaan!

Ei siitä todellakaan kaunista saa tekemälläkään, mutta ei täällä noi muutkaan (allekirjoittanutta lukuunottamatta) mitään pesunkestäviä kaunokaisia ole. Marille on suotu aivan järjetön luontainen tasapaino, joka kuulemma on hyväksi noissa ratsuhommissa, ja lisäksi Mari ei turhista hötkyile. Se esimerkiksi on noista talvisodan jälkeläisistä ainoa joka ei ilotulituksista hätkähdä! Usein uudenvuodenaattona Mari mutustelee rauhassa kaikkien muidenkin heinät, kun muu lauma tuijottelee taivaalle ja säpsähtelee niitä raketteja. Hölmöjä, sanon mä. Ja ennen kun ehditte kysyä, meikkis on tallissa silloin kun raketit räjähtelee, ei siksi että mä niitä pelkäisin, vaan siksi ku.... no what ever, en halua selitellä.... No okei, ehkä joskus vähän oon hätkähtänyt moisia kapistuksia. No niin, se siitä, seuraavaan postaukseen, olkaa niin hyvät!


Mari kauneimmillaan, eli talvikarvassa ja korvat hörössä, harvinainen kuva hänestä!

Near death experience...



Kyllä, luitte oikein, kävimme täällä viikonloppuna lähellä kuolemaa... Ei hätää, allekirjoittaneella ei ole hätäpäivää, mutta rakas morsiameni Eida oli kovin kipeä koko lauantain ja vielä seuraavana yönäkin.

Kaikki alkoi lauantaina aamulla, kun Sari löysi Eidan makaamasta karsinastaan. Tämä on meille raskeveoille kohtalaisen normaalia, me aina välillä makoillaan kun ollaan niin lunkeja, mutta nyt kun Eida ei noussut ylös syömään, todettiin että nyt on jotain pahasti vialla. Eida oli yön aikana syönyt ruokansa aivan normaalisti, ja juonut ja paskonutkin, mutta jossain kohtaa jotain oli mennyt vikaan ja aamulla sille oli kehittynyt ähky. Vielä ei tiedetty miten vakavaksi tilanne muuttuukaan, mutta se valkeni päivän edetessä. Me oltiin Niilon kanssa tallissa aamupäivä, ettei Eidan tarvinnut sairastaa yksin. Täytyy sanoa, että en olisi niin välittänyt seurata Eidan taistelua niin läheltä, mutta minkäs teet, herrasmies on herrasmies tukalassakin tilanteessa.

No, Eidalle saatiin eläinlääkäri todella nopeasti, kävi ilmi että tämä ell asuu ihan tuossa lähellä! Mikä helpotus! Eikä siinä vielä kaikki, lisäksi tämä eläinlääkäri tunsi rotumme jo entuudestaan,sillä hän on opiskellut Tartossa, eikä raskeveo ollut siis hänelle vieras käsite.

Eläinlääkäri antoi Eidalle kipulääkettä, sillä kävelyttäminen ei ollut tuottanut toivottavaa tulosta, eli suoli ei ollut lähtenyt toimimaan. Kipulääke auttoi Eidan oloa niin että päästiin tutkimaan sitä tarkemmin. Syytä ähkyyn on melko vaikea löytää, sillä meillä ei ollut ruokinnassa eikä missään muussakaan tapahtunut muutoksia. Tarkka eläinlääkäri löysi Eidan etujaloista käpymadon munia, ja se saattoi olla eräs syy Eidan mahavaivoihin ja jopa tähän ähkyyn. Nämä käpymadon munat eivät näy lantanäytteissä, jota meiltäkin analysoidaan jaksottain. No, mahdolliset madot saattoivat siis olla yksi syy, ja toinen mahdollinen syy löytyi Eidan hampaista, jotka olivat päässeet siihen kuntoon että luultavasti osa ruoasta tulee pureskeltua vähän huonosti, ja näin ollen jää isoina paloina tukkimaan suolistoa. Näillä olettamuksilla hoidot siis aloitettiin.

Eida letkutettiin, josta hän ei erityisemmin pitänyt. Hän ei siis hermostunut, vaan käyttäytyi äärimmäisen rauhallisesti, ei vaan suostunut nielemään sitä ikävää letkua. (jonka varsin hyvin ymmärrän, hurjan näköistä touhua) Letkutuksen jälkeen Eida sai vielä antibioottia, sillä hänellä oli vähän kuumetta, johtuen luultavasti jonkinlaisesta suolistotulehduksesta tms. Näiden hoitojen jälkeen jatkettiin kävelytyksillä loppupäivä. Puolen tunnin välein Sari pyrki saamaan Eidan kävelylle, ja parilla kävelyreissulla Eida sai ihan vähän paskottuakin. Omituista oli että paskan joukossa oli jonkin verran kuolleita matoja. Eida sai kyllä matolääkkeen hoitojen aluksi, mutta on epänormaalia että madot tulevat heti ulos. Ja kaiken lisäksi Eida on ihan samassa matolääkekierteessä kuin me muutkin... Matolääkekierre tarkoittaa siis sitä että tasaisin väliajoin Sari tunkee suuhumme semmosen tuubin, josta tulee suu täyteen pahanmakuista tahnaa, ja Sari tuijottaa meitä niin kauan että kaikki tulee varmasti nieltyä. Ja jotta emme varmasti pystyisi valmistautumaan tilanteeseen, se vielä vaihtelee sitä matolääkettä aina välillä, eli emme siis ikinä tiedä miltä tämänkertainen lääke tulee maistumaan. Törkeetä hevosenkiusaamista.

Päivän aikana Eidan olo ei parantunut yhtään, ja eläinlääkäri tulikin illalla uudestaan. Kovin korkea (ja edelleen nouseva) syke oli huolestuttava, sillä paha olettamus oli että Eidan suolistossa on asentomuutoksia. No, hoitoja jatkettiin, tuhdimmalla kipulääkkeellä, sillä Eida oli jo todella kovissa kivuissa. (tässä kohtaa mä pääsin onneksi ulos, en olis kestänyt katsoa Eidan romahdusta enää yhtään kauempaa.) Kipulääkkeen vaikutettua Eida letkutettiin taas, ja suolessa oli paljon sulamatonta ravintoa. Letkutuksen jälkeen taas kävelyä, mutta Eida oli niin kipeä ettei enää pystynyt edes kävelemään.
Siis arvaatteko oliko mulla vähän apea olo, mä oikeesti pelkäsin että Eida kuolee tohon pihalle... Meillä oli niin suunnitelmissa rakastella ens kesänä, tulisesti ja useita kertoja. Ei kai se jää nyt pelkäksi haaveeksi???

Ei muutakuin sisälle takaisin, lisää kipulääkettä ja seuraavaksi siirryttiin nesteyttämään Eida. Ringer-nesteitä oli 10 l, ja Eidalle kanyyli, jota mukava eläinlääkäri piti paikallaan koko nesteytyksen ajan. Sykkeitä ja suolistoääniä seurattiin koko ajan, ja vasta tässä nesteytyksen aikana syke laski jonkin verran. Toki se edelleen oli huolestuttavalla tasolla, mutta sentään alempana. Ensimmäisen 5 litran nesteytyksen aikana Eida päätti nousta ylös seisomaan, ja nesteytystä jatkettiin Eidan seistessä hiljaa paikallaan. Vielä viimeisen 5 litran aikana Eida muuttui kivuliaaksi vanhan kipulääkkeen vaikutuksen lakattua, joten vielä kerran sai kipulääkkeen. Tämä auttoi huonoon oloon, ja ilmeisesti nesteytys oli todella suureksi avuksi, sillä samantien kun kanyyli otettiin pois, Eida suuntasi ruokakipolle syömään sieltä löytyneet pellavasiemenlimat! Tämä on juuri sitä rodulle ominaista toimintaa, eiku syömään vaan! Tästä huolimatta missään nimessä ei oltu vielä kuivilla, koko yö tulisi olemaan yhtä kävelytystä ja Eidan seurantaa. Sari ruokki muut hevoset, antoi Eidalle vielä yhden kipulääkkeen ja käväisi sisällä, ensimmäisiä kertoja koko päivän aikana!

Kyllä täytyy sanoa että oli tuo tuleva yö meillekin yhtä tuskaa, sillä 2 tunnin välein Sari tuli talliin, seurasi Eidan tilannetta ja he lähtivät kävelylle pimeään metsään, otsalampun tunnelmallisessa tuikkeessa. Eihän siinä ehtinyt edes silmiään ummistaa kun oli taas 2 tuntia kulunut, tallissa valot ja Eida taas ulkona lenkillä... Siis jos mulla on sunnuntaina silmäpussit niin se johtuu vaan tästä raskaasta yöstä. No, oli näistä yöllisistä lenkeistä jotain hyötyäkin. Eida kakkasi ainakin 2 kertaa, ja aamulenkillä se kakkakasa oli jo ihan asiallisen kokoinenkin! Nyt hän vielä lisäksi pystyi juomaankin itse, ja pellavalima maistui aina kun sitä sai! Aamulla Eida oli jo kovin pirteä, kovin kovin nälkäinen ja lähes oma itsensä. Sunnuntai mentiin vielä tiukan seurannan alla, Eida sai tarhailla aamulla ja nauttia lämmittävästä auringon paisteesta lenkkien lisäksi. Heinän syöttö aloitettiin todella varovasti, ettei tule uusia tukoksia mutta tällä hetkellä tilanne näyttää siis hyvältä!

Ja vielä pieni lisäys, viime yöllä meitä ei herätetty kuin kerran, kun Eidalle tuotiin henkilökohtainen heinäannos, eli allekirjoittanutkin saattaa saada nukuttua edes kohtalaiset yöunet.

Kyllä tää päällikön asema on välillä aika raskasta, kun kaikkia tilan toimintoja pitää seurata silmä kovana ja murehtia ja toivoa parasta ja pelätä pahinta... Voi tätä tunteiden kirjoa, sanon vaan!

Elämäni rakkaus, Eida, ähkystä selvinneenä sunnuntaiaamulla!

Torkkumista aamuauringossa...

Kaulassa näkyvä karvaton alue oli se jossa oli kanyyli, josta Eida nesteytettiin. Huiks...



Ei tämmösen illan jälkeen voi rentoutua muuta ku ottamalla huikan omavalmisteisesta vodkasta. Rai rai.

Onneks tää kuva tuli otettua vähän kauempaa, ettette nää mun silmäpusseja...

Toivottavasti seuraavan postauksen aihe olisi vähän iloisempi, on sen auringon paistettavan tähänkin risukasaan!!!