Voi perkele, mua suorastaan vituttaa toi just eikä melkein-mantra jota toi Sari viljelee ihan jatkuvasti. Jouduin tänään itse sen kohteeksi, kun ratsastushetken sijaan käytiinkin tutustumassa vähän isompaan tarhaan, johon mennään seuraavaks ratsastelemaan. Sarin piti vaan talutella mua siinä tarhassa, mutta kuulemma askellukseni oli liian korkealentoista, ja jatkoimma harjoittelua "sidbäckintyyliin.".
Siis se on jotain aivan käsittämätöntä, Sari vaatii mua pyörimään semmosella pienellä ympyrällä, ja kaiken lisäksi mun pitäis vielä näyttää siltä että se on jotenkin erityisen kivaa... Ei kuule tule onnistumaan, mä juuri ja juuri jaksoin pyöriä siinä muutaman kierroksen, jonka jälkeen kokeilin olisko Saria saanut vähän näykkästä. No ei kuulemma saanut.
No entä jos mä tosta vaan pusken kohti vapautta?
No ei onnistu sekään.
No mä en ainakaan sit liiku yhtään mihinkään.
No kyllähän sä liikut, ennemmin tai myöhemmin.
Suurin piirtein tämän tyyppistä keskustelua me käytiin kaiken sen pyörimisen ohessa, ja se oli todella turhauttavaa. Ainoa ilonaihe oli se että näytti Sarillekin tulevan vähän hiki, hah, siitäs sait.
Multa katos jo ajantaju jossain vaiheessa, ja jälkeenpäin kuulinkin että me pyörittiin siinä tallinpihalla lähes tunti, kun kuulemma tulos ei ollut toivottu ennen sitä. Se on kyllä ihme että noille ihmisille ei kelpaa semmonen puolittainen suoritus, vaan kaikki pitää tehdä niin viimeisen päälle ja nöyränä sun muuta paskaa. Mitä ihme väliä sillä on onko ne jalat nyt just siinä paikassa mihin Sari ne haluaa, tai liikunko mä vähän sinne sun tänne kaiken pyörimisen ohessa?
Pääasia kuitenkin on että mä selviän aina voittajana maaliin, vai mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti