Kyseessä on Raaka-Arska. Ensimmäinen kasvattamani hevonen, ensimmäisen hevoseni Ompun ensimmäinen ja viimeinen varsa. Nyt jo edesmenneen Vahdon poika. Varsa, jonka synnyttyä parkaisin "on se vaan vitun ruma, ja orikin vielä, ei saatana". Eli hevosparan lähtökohdat ei ollut mitkään maailman aurinkoisimmat.
Mulla on tähän asti ollut asennevamma tätä hevosta kohtaan. Olen koko ajan ollut jollain tasolla tietoinen siitä, mutta vasta nyt, kun se yhteinen sävel alkaa löytyä, tulee karmaiseva totuus itsellekin ilmi. Oma asenteeni on estänyt tämän hevosen kehityksen aivan täysin.
Totta on, että matkalle on osunut monta mutkaa. Ensimmäisen varsan koulutukselliset virheet, joita on varmasti tehty ihan riittämiin yhden hevosen kohdalle. Kesken ratsutuskauden hevosen vahva vastustus rajusti pystyynhyppimällä, myöhemmin selvisi että hevonen oli kipeä sillä kasvoi silloin vielä reilusti. Sen jälkeen puhkesikin kesäihottuma, joka teki kesällä tapahtuvasta treenistä, tai itseasiassa yhtään mistään, ihan helvetin haastavaa. Muistelisin että tässä kesäihottuman kohdalla osittain luovutin. Hevonen oli ja on edelleen ihan hiton herkkä, ei siedä juurikaan painetta vaan reagoi siihen todella rajusti. Itseasiassa tähän asti hevosparka on vaan ollut tosi epävarma, ja kun ei ole voinut minuunkaan luottaa niin eihän siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä kaikkensa päästääkseen ikävästä tilanteesta pois. Hevonen on kyllä käyttäytynyt koko ajan ihan oikein, miksen ole itse tajunnut muuttaa omaa asennettani, jää ikuiseksi arvoitukseksi. Väkivalta ei kuulu hevosenkäsittelymetodeihini, mutta ihan väkivaltaan verrattavissa oleva koulutusmuoto on se että ei vaan anna hevoselle mahdollisuutta olla ihmiselle mieliksi.
Voi helvetin helvetti miten julma olen ollut tätä hevosta kohtaan.
Ihan vuosi tai pari sitten taisin ensimmäisen kerran sanoa jollekin että edes jollain tasolla vähän pidän tästä hevosesta, "vaikka se on ihan pölö". Kyllä mä oon ollut tyhmä.
Jotain on nyt tapahtunut sekä hevosessa että minussa. Tai ei, itseasiassa jotain on tapahtunut minussa ja se heijastuu hevoseenkin. Nimittäin, Arska on nyt ollut useana kertana maastoon lähtiessä jo ihan ok, toki siinä muutama minuutti pohditaan sitä maastoon lähtemisen kannattavuutta. Ne ennen jopa vaarallisen rajut pystyynhyppimiset, ojaan putoamiset, pukittelut ynnä muut on enää ihan lieviä ympärikäännöksiä, joita on aivan helppo hallita!
Ja kun sinne maastoon päästään lähtemään jo ihan hyvillä fiiliksillä, on kummankin mieli iloinen ja sekös hevosta naurattaa! Eilen, en vaan malttanut olla ratsastamatta Arskalla, lähdin vielä klo 22.30 maastoon ja siellä oli pieni pätkä jossa se hevonen ihan oikeasti RENTOUTUI. Herranjumala miten hyvältä se tuntui, tähän asti ratsastus on ollut semmoista varovaista hiipimistä ja täysin arvaamatonta rajua paikaltapoistumiskäytöstä. Ei siinä ole itsekään oikein päässyt rentoutumaan.
Miten monta kertaa olen istunut tuon hevosen selässä ja vaan toivonut tätä tunnetta joka nyt on vihdoin löytynyt. Harmi etten tajunnut että itse olen estänyt sen tunteen saavuttamista.
Olen aivan varma että Arskasta tulee aivan super upea ratsu, ei ehkä ihan äitinsä veroinen sillä Omppua ei voita kukaan, mutta Arska tulee pääsemään todella lähelle äitinsä tasoa!
VIHDOINKIN!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti