Tätä mä laulelen aina välillä, lähinnä silloin kun elämä potkii päähän ihan millä vaan tasolla! Mulla tuntuu olevan erityisen huonot välit herra karman kanssa. Aika usein kaikki mikä voi mennä pieleen, myös menee pieleen. Silloin ei auta ku luritella, what ever will be, will be. Antaa tulla vaan kaikki tänne, kyllä mä kestän ja täältä taas noustaan!
Niinhän se vaan on, että jos elämässä antaa murheelle ja vitutukselle vallan, ei ehdi missään välissä nauttia itse elämästä ja niistä pienistä, mutta niin tärkeistä ilonhetkistä. Hevosten rauhallinen heinien rouskutus tallissa, ratsun tyytyväinen pärskintä reippaan maastolenkin jälkeen, upea tähtitaivas jota voisin tuijotella tuntikausia, tai mikä parasta, vastasyntyneen varsan tyytyväinen maiskutus hänen löytäessään tiensä maitobaarille. Näitä on tuhansia ja taas tuhansia, joka päivälle niitä mahtuu, ja ne pienet ilon hetket syrjäyttävät kaiken karman aiheuttaman vitutuksen ihan sata-nolla!!!
Kai toi biisi kertoo tarkemmalla kuuntelulla myös siitä mitä elämä tuo tullessaan, eli ei missään nimessä ole pelkkä vitutuksen esto-biisi, vaan tulkitsen sen myös semmoiseksi ihanaksi tavoittelemattomuuden tunteeksi, joka tarkoittaa sitä että ei aseta itselleen turhia tavoitteita, vaan elää päivän kerrallaan, jolloin arjesta karsiutuu pois turha ylisuorittaminen.
Voin kertoa, olen alisuorittajien parhaimmistoa, keskityn mieluiten hyvään tunteeseen kuin suorittamiseen! Ehkä siksi en enää kilpaile hevosteni kanssa, kun sehän tarkoittaisi sitä että pitäisi treenata, ihan tosissaan! Ei kiitos enää mulle, ellei ole ihan pakko.
Tuleeko vähän liian syvällistä tekstiä jo tähän rentoon blogiin? No, kerrankos sitä!
Que sera, sera!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti