Joo joo, ymmärrän että olette pettyneitä, sillä mun charmi piilee just siinä villihevosmaisessa ylivoimassa, jossa en anna tippaakaan periksi ja teen asiat silloin kun haluan, siten kun haluan. Mä oon tähän asti ollu semmonen "ratsu" joka toimii ajatuksen voimalla. Se on ratsuissa yleensä tosi toivottava ominaisuus, harmi vaan että mä toimin oman ajatuksen voimalla, en suinkaan Sarin ajatuksen voimalla!
No, kuten sanoin, tähän tuli eilen hetkittäinen muutos kun lähdettiin Sarin kanssa illalla maastoon. Sari odotti taas jo tutuksi tullutta matelua pitkin maastotietä, kaiken mahdollisen syömistä jolloin lenkki jonka normaali hevonen taittaa 20 minuutissa kestää multa vähintään 45 minuuttia. Voin kertoa että taitoimme kyseisen lenkin vähän yli puoleen tuntiin, ja se jos mikä kertoo reippaasta matkavauhdista!
Alkumatkalla tuli heti pikku mysteeri vastaan. Nimittäin muistan ihan selvästi mihin viime reissulla olin paskonut 2 upeaa paskakasaa. No, joku oli poiminut mun paskat parempaan säilöön. Sarikin vähän ihmetteli että mihin ne on hävinnyt, mun piti oikeen jäädä pitkäksi aikaa nuuhkimaan sitä paikkaa johon viimeksi ne paskat jätin. Käsittämätöntä, oli sit pakko paskoa siihen uudestaan. Katotaan miten kauan ne saa olla rauhassa!
Käsittämättömän reipas matkavauhti alkoi heti pikku kävelypätkän jälkeen (kutsuvat sitä alkuverryttelyksi). Sari pyysi mua siirtymään raviin, ja minähän siirryin! Jo ensimmäinen siirtymä oli Sarin mielestä vähintäänkin ällistyttävä, mutta meikkispä jatkoi rauhassa ravailua ihan sairaan pitkään. Ainoastaan alamäkeen Sari jarrutti mut käyntiin, mutta sen jälkeen jatkettiin taas ravilla. Me ravailtiin yhdelle semmoselle "mökkisuoralle" jossa on muutama kesämökki. Se on aina vähän arveluttava paikka, kun ikinä ei tiedä mistä singahtaa ihmisiä tai elukoita tielle! Nyt siellä oli jotain äijiä jotka morjensti ja huusi kavereilleen että täällä se suomenhevonen menee...
Siis anteeksi mitä???
Mä olin aivan järkyttynyt, ja Sari ei edes kokenut tarpeelliseksi korjata tuota huutavaa vääryyttä. Selitteli vaan että nää äijät ei ollu mua ikinä nähnyt, ja aina ennen hän on kuulemma noiden suomenhevosten kanssa siitä mennyt. Ihan sama, olen verisesti loukkaantunut.
No, käännyttiin sit takaisin ja mulla oli vähän isompi vaihde päällä kotiinpäin mentäessä. Normaalistihan ei suositella kotiin päin ravaamista tai laukkaamista, ettei hevoset opi ryöstämään kotipihalle. Meillä tehdään kyllä vähän päinvastoin, vaikka kone käykin lähes täysillä, me kyllä ravataan ja laukataan kotiinpäinkin, pitäähän sen hevosen totella joka suuntaan mentäessä! No, alkuun vaan ravailtiin ja sit ku päästiin oikein herkulliseen ylämäkeen, sain nostaa laukan ja laukkasin ylämäen kuulemma oikein unenomaisella laukalla, siis hiljaa ja keinuen! Sari suorastaan kusi hunajaa, se oli kuulemma aivan mahtavaa!
Sen jälkeen laukkailtiin vielä muutamia pätkiä ja innoissani heitin parit pukitkin! Ei ne mitään pahoja ollut, kunhan ilosta sekoilin! Kotiin vievä tie sit käveltiin vapailla ohjilla, nautiskellen maisemista. Oli kyllä mahtavaa, ja kuten kuvista huomaatte, mulle tuli ihan hiki. Ikävämpi juttu oli se että reissun jälkeen Sari meni ja pesi mun hiet pois, en olis siitä niin välittänyt mutta kieltämättä sen jälkeen oli mukavampi olo.
Tossa on vähän kuvia tiistai-yön tunnelmista:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti