Kuten Sari jo lupailikin, lauantai-illalla tuli mun vuoro päästä maastoratsastukselle. Yritin tarhassa tehdä muutamia hallittuja väistöliikkeitä, jotta en olisi joutunut Sarin kahlitsemaksi, mutta aika pian totesin että turha vaikeuttaa tätä muutenkin niin vastenmielistä tilannetta.
Kun jouhet oli suittu edustuskuntoon, kamat selkään ja menoks. Ilta oli upea, aurinko laski selkäsi taa, vai miten siinä biisissä sanotaan, ja kävelimme kaikessa rauhassa pitkin metsäteitä. Kuten tiedätte, mulla on tapana aina välillä pysähtyä ja ottaa niinsanotusta tila haltuun, ja niin tein tälläkin kertaa. Pysähdyin pari kertaa heti tossa alkumetreillä, tsekkasin mestat ja taas jatkettiin. Ellen olisi saanut näitä tsekkauksia suorittaa, olisin saattanut vähän hermostua Kettu Repolaisesta joka singahti yhtäkkiä metsästä tielle. No, Sari vähän säpsähti mutta meikkis oli ihan että noi on niin nähty! Mä ikäänkuin suojelin Saria metsän pedoilta.
Ai ei oo kettu todellinen metsänpeto??? No on se nyt ainakin enemmän peto kun ne saatanan rusakot joita täällä singehtelee aivan hallitsemattomasti. End of story.
Mentiin aika pitkälle ja aina välillä ihailtiin sitä upeaa auringonlaskua, ja kuulemma mikään muu ei rikkonut tuota täydellistä tunnelmaa kun mun ajoittainen moshailu. Onhan sitä nyt pakko näyttää että ei täällä mitään nössöjä ratsuja olla, ja kun kaulaa on suotu vähän enemmän kuin normihevosille, niin pitäähän sitä vähän viskellä. Kuulemma, moisesta viskelystä voi joku ratsastaja jopa tipahtaa maahan. Siis häh, eikö mun tarvii enää edes pukitella, vaan pelkkä päänheilautus voi riittää?! Mahtavaa, mitä helpommalla ratsastajasta pääsee eroon sitä parempi! Tää kuulemma pätee semmosiin ratsastajiin joilla on vatsalihakset vähän heikossa hapessa, joten kehotan (koko hevoskunnan puolesta) teitä wannaberatsastajia työstämään niitä vatsalihaksia, ennen kuin se on liian myöhäistä!
Ei kai siinä muuta ku reeniä horot!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti