Meistä tulee taas vanhempia ja viisaampia (vai tuleeko?)

Tässä hartaasti odotellaan vuodenvaihdetta, sillä vuoden vaihtuessa me hevoset siirrytään aina seuraavaan ikäluokkaan. Sarin täytyy siis taas opetella minkä ikäisiä me ollaan. Se ei muuten muista sitä, ei ikinä jos siltä kysyy... Mä oon aina joku kymmenenvuotias ja muut on sit mitä sattuu. Aika anteeksiantamatonta, josko se tän postauksen jälkeen taas muistais vähän missä mennään.

Aloitetaan siis tärkeimmästä, eli meitsistä. Olen syntynyt vuonna 2003, eli musta tulee ensi vuonna 12-vuotias järjellinen otus. Mitäs mun ensi vuoden suunnitelmiin kuuluu? No, kuulemma ratsastusta  ja ohjasajoa enimmäkseen, ja ihan hiljaa toivon että pääsen taas pitkästä aikaa lempimään vaikka tota Eidaa. Tai edes sitä Rehulan tilan keinovaginaa, ihan sama, kunhan jotain muffinssia sais täräyttää.

Sit olis toi Niilo, se on syntynyt vuonna 2010 eli se kääntyy 5-vuotiaaksi. Sen pitäisi kyllä osata jo vaikka ja mitä, mutta kun ei osaa niin ei osaa. Nähtävästi sitä ajetaan ensi vuonna ja Sari kiipee sen selkään taas pitkän tauon jälkeen, katotaan mitä siitäkin tulee!!!

Kilmister, eli kotoisasti vaan Lemmy on syntynyt vuonna 2013 eli siitä tulee 2-vuotias riiviö. Sen pitäisi osata käyttäytyä, ihan hirveesti siltä ei siis vaadita ensi vuonna. No, kuulemma jotain ajo-opetuksen alkeita pitäis ottaa päiväjärjestykseen mukaan, mutta paljon on kuulemma kiinni siitä sen peruskäytöksestä. Jos se on ihan mahdoton käsitellä, ei siirrytä vaikeampaan osioon vaan hinkataan perusasioita edelleen. Saas nährä mitä siitäkin tulee.

Vip, turhuuksien turhuus, on syntynyt vuonna 2004 eli 11 vuotta tulee mittariin. Vip on tämän tilan ikuisuusprojekti, se pistää niin paljon hanttiin että Sari aina vähän huokailee kun sen kanssa vääntää. Ei suuria odotuksia siis.

Eranda, ihan mukiinmenevä neiti syntyi vuonna 2008 eli kääntyy 7-vuotiaaksi. Se olis ratsastusta vaan Ransulla tiedossa.

Eida, aah, mun muija, syntyi vuonna 1999 eli herranjumala se on ensi vuonna jo 16-vuotias. Toivottavasti sen lisääntymiskyky ei oo heikentynyt, pitäisi kyllä päästä testaamaan. Eidalle ei alunperinkään asetettu mitään tavoitteita, nää ratsastusjutut on ihan extraa mitä sen kanssa on tehty ja tullaan ehkä jatkossakin tekemään. Eidan suurin tehtävä on näyttää hyvältä, ja sen se kyllä osaa, orihevosen silmä oikein lepää!

Sit nää surkuhupaisat suomenhevoset, Raaka-Arska syntyi vuonna 2004 eli se tulee 11-vuotiaaksi. Ratsuhommia vaan lisää, ihme luupää ku ei vielä oo kaikkee oppinut.

Ja viimeisenä senioriosaston edustaja, Mari, joka syntyi vuonna 1997 eli se tulee, hetkinen, pitää ihan helmitaulun avulla laskea, 18-vuotiaaksi. Silläkin vaan ratsastellaan, se taitaa tällä hetkellä olla Sarin terapiaratsu, semmonen jonka kanssa kaikki onnistuu! Toi Arska ei kuulemma aina ihan toimi odotetulla tavalla, joten on se hyvä että pihassa on edes yksi jonka kanssa Sarin ei tarvii itkua vääntää kun tuolla pellolla humputtelee!

On meitä vuosilla siunattu, nyt täytyy vaan saada toi Sari muistamaan nää meidän uudet ikäluokat että ei tarvii joka käänteessä sitä hävetä kun ei muista omien hevostensa ikää...

Näistä kopukoista on siis uusi vuosi tehty, oikein hyvää vuotta 2015 kaikille teille!

Päivän teema; pysy nahoissasi!

Tällä ajatuksella lähdettiin tänään töihin. Tässä päivävuorossa töissä olivat Vip, Mari, Arska ja allekirjoittanut. Tänään tahkottiin tossa pellolla, kun Sari kävi eilen varmistamassa että siinä ei olis hirmu liukas pohja. (kun ei meistä kumminkaan tiedä sinkoillaanko)

Vip pääsi tutustumaan ohjasajon saloihin pitkästä aikaa, ja kyseessä olikin työskentelyä ainoastaan käynnissä, ja ainoana tavoitteena ajurin totteleminen. Se on Vipille välillä vähän toisarvoista, ja kyllä tänäänkin Vip sai aikaiseksi ihan reipasta sinkoilua suuntaan ja toiseen. Toisaalta, on se hyvä että toi Sarikin pysyy hereillä, meidän kanssa ei jäädä ihastelemaan lumista maisemaa tai kohta sitä saa ihastella hyvinkin läheltä maanpintaa!

Vip oli kyllä itseensä varsin tyytyväinen ajoreissun jälkeen, ja näytti sillä vähän olevan rintakarvatkin huurussa! Ei kuulemma kuitenkaan niin paljon että olis tarvinnut loimea. Voi vitalis, oonko mä ainoo joka tässä talossa kääritään kaiken maailman huopiin heti jos vähänkin karva on kostea???

Seuraavaksi vanharouva Mari pääsi pellolle oikomaan koipiaan, ja sillä oli kyllä meno päällä pahemman kerran! Mä jo pelkäsin että se saa sydärin jos tota vauhtia jatkaa... Se oli vaan innoissaan kun pääsi oikein kunnolla liikkumaan! Meillä on nyt tarhojen pohjat niin huonossa kunnossa, on ihan kovat ja koppuraiset, ettei siellä kyllä ilkeä liikkua ku ihan varovaisesti.

Arska oli kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti ihan hevosiksi, vain yksi pystyynhyppy, joka nyt on Arskan tuntien ihan säälittävä yritys. Kaikkien hevosten kanssa oli kuulemma tarkoitus päästä semmoiseen tilanteeseen että me pärskitään ja päristään rennosti siinä töiden lomassa, ni sit ollaan kuulemma rentoja. No, nää on näitä ihmisten juttuja, rento tai vähemmän rento, pääasia että meillä on hauskaa työtä tehdessä. Ja jos siihen nyt kuuluu muutama ilopukki tai sinkoilu silloin tällöin, niin suotakoon se meille, eiköstä vaan?!

Ja vihdoin, loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen pääsin mäkin taas reissuun mukaan! En kyllä tosta pellosta tykkää yhtään, se on jotenkin niin ahdistava paikka kun on aidat ympärillä. Mä en vaan tykkää liikkua siellä yhtään, siis ratsastajan kanssa, vapaana mä kyllä annan palaa mutta se onkin ihan toinen juttu se!
No, poikkeuksellisesti olin tänään mun mittapuun mukaan tosi kiltisti, kerran vähän pukittelin ku olisin halunnut  jo poistua mutta Saripa ei ollut vielä valmis. No, menköön, ja taapersin kiltisti vielä muutaman kierroksen. Saatiin toi Sari taas tyytyväiseksi! Kyllä se on pienestä kiinni, näköjään!

Ja oli tällä rauhallisuudella ihan tarkoituksensakin, mä olin tosi varovainen etten vaan hikoillut yhtään, me en todellakaan tänään kaipaa mitään takkia niskaani!

Saas nähdä mitä noi loput tekee sit iltavuorossa, mä ainakin aion nyt vaan syödä ja lepuuttaa itseäni!

Loimigate osa 2

No niin, taas joutui orihevonen nöyryytyksen kohteeksi. Sari halusi ihan välttämättä testata talosta jo ennestään löytyvää Shires-merkkistä kuivatusloimea. Huomasin heti että se on liian pieni, se on ilmeisesti suunniteltu jollekin suomenhevosrääpäleille, kun kokolapussa luki 150 cm. Ja muistatte varmasti että se mun uusi Shires megamaster2000 loimi on kokoa 170 cm. No, pölö ei uskonut ja jälleen kerran ähisten ja puhisten sai raavittua sen mun selkään, vaan todetakseen että nafti on.

Niin, se on aika tarkkaan sen 20 cm liian pieni...

Tässä yritettiin kuvata loimen erityisen hyvää materiaalia, siinä pahemmin onnistumatta.

Okei, sen verran myönnän että tämä loimi oli kyllä hyvän tuntuinen päällä, semmonen sopivan jämäkkä ja lämmin. Kuulemma on Omppu-vainaan loimi, hrr, pukea nyt kuolleen hevosen peitto varsin elinvoimaisen orin päälle. Toivottavasti siitä ei tartu mitään elämäniloa laimentavia basilleja...

Sari oli vakaasti päättänyt että mä tarviin jonkun loimen päälleni kun menin vielä maastolenkin jälkeen tarhaan, ja kaivoi kaapistaan Eti-vainaan (hei ihan oikeasti, eikö täällä ole muita ku kuolleiden hevosten kledjuja???) fleeceloimen. No, tää oli joku Horse Comfort-merkkinen, ja koko oli 165 cm. Muuten hyvä, mutta eihän toi kaulaosio tuu ikinä menemään kiinni näin miehekkään kokoiseen kaulaan.

Kauluri jätettiin auki, ja hyvä niin, se oli aika ahdistava!

Tää nyt oli tämmönen fleeceliru vaan, jos tässä ruvetaan loimien kanssa pelaamaan ni meikämandoliini kyllä vaatii vähintään villaloimen, tai jonkun vastaavan, miehekkäästä materiaalista tehdyn peiton.

Etsinnät kuulemma jatkuu, eli pysykää kuulolla, loimigate tulee jatkumaan.

Tapaninajot

Vai tapaninpäivänä pitäisi hevoselle körötellä kylän raitilla... No, ensinnäkin, siihen tarvitaan hevonen, valjaat ja kärryt tai reki.

Tästä talosta löytyy hevonen. Että se siitä tapaninajelusta.

Tarjosin kyllä tolle Sarille aika kyydit, me mentiin pitkästä aikaa nimittäin maastoon, kuulemma ihan rauhalliselle kävelylle vaan. Hah, niinhän sä luulet!

Ensin ähinää ja puhinaa ja kamat niskaan, ja ratsautuminen. Sari oli varustautunut varmuuden vuoksi oikein toppahousuilla, ettei vaan palele. Luuli varmaan että mun kyydissä ehtii tulla kylmä!

Ekat elvistelyt aloitin jo tallinpihalla, kun esittelin muskeleitani Eidalle. Se ei noteerannut mua mitenkään, perkele, alkaako ote heikentyä?

No, siitä eteenpäin meidän maastolenkki oli yhtä vahvan orihevosen ilotulitusta! Rips siellä ja raps täällä, sain aika kivat kiksit jokaisesta metsän äänestä tai äänettömyydestä! Pukki, pystyynhyppy ja sekopäinen ryntäily tuli Sarille kovin tutuiksi tällä reissulla! Kokeilin myös tuota Raaka-Arskan usein käyttämää "eneteneenäämetriäkään" -kikkaa, mutta se ei oikeen toiminut, joten matka jatkui siitä huolimatta!

Sari jo luuli että menomatka oli haastavaa, mutta tosihevosmiestaidot testattiin kotiin päin käännyttäessä! Ratatatata oli päivän sana. Tai siltä siellä selässä kuulemma tuntui! Mä kävin siis niin kierroksilla, että Sari joutui pitämään ohjista kiinni ihan tosissaan. Voin kertoa että kyllä niskalihakset sai kunnon treenin, olin niiiiin ryhdikkäänä koko reissun!

Tallille tullessa olin kieltämättä vähän hikinen ja hengästynyt, en muistanutkaan että rauhallinen käyntimaasto voi ottaa näin kovasti voimille! Kuulemma vähän rauhallisemminkin olisi voinut ottaa. Ääh, ihme nössöjen puhetta.

Huh huh, kylläpä otti voimille...

 Tapahtui muuten toinen joulun ihme, Sari antoi mulle lenkin jälkeen jo tän vuoden toisen porkkanan. Oli kuulemma niin kiitollinen että selvisi hengissä taas tästäkin reissusta! Ei kestä kiittää.

Vettä ja heinää, ei me muuta tarvita

Tulipa tässä mieleen nämä elämän eliksiirit, eli vesi ja heinä, ne on meille hevosille aikast tärkeitä asioita.

Ikäväkseni olen havainnut ja kyliltä kuullut että ihan kaikilla talleilla ei jostain syystä toimita näiden osalta ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Siis kyllähän kaikki hevoset saavat vettä ja heinää, ja paljon kaikkea muutakin, mutta joku siinä kuitenkin mättää.

Tiesittehän että hevosen tulee saada aina syödä ensin heinää, ennen kuin kuppiin tungetaan väkirehuja? Meidän ruoansulatus toimii sillä tavalla, että pisimmän sulatusajan vaativa rehu pitäisi syöttää meille ensimmäisenä. Eli tässä tapauksessa se on heinä. Ja kun olemme syöneet heinää noin puolen tunnin ajan, on vasta aika antaa sitä väkirehua, parhaan mahdollisen ruoansulatustuloksen aikaansaamiseksi. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin ihan ensimmäiseksi meille pitäisi tarjota vettä. Kuinka monella tallilla toimitaan näin? Aika harvalla, uskoakseni. Aina selitetään että ei ole aikaa odottaa että hevoset syövät ensin heinää ja sitten vasta kauraa kun ne pitäisi vielä viedä uloskin aikaisin aamulla. Usein toimitaan niin että hevosille heitetään ensimmäiseksi kauhea annos väkirehuja eteen, jonka ne hotkivat tyhjään mahaan ja sen jälkeen ne viedään ulos syömään heiniä. Ja kaikista kamalinta on kyllä sellaisilla talleilla, joissa ei hevosille viedä vettä ulos! Siis voiko niin edes toimia??? Miettikääpä, pahimmassa tapauksessa nämä hevoset ovat janoissaan aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen, mahan kipristellessä ikävästi väärässä järjestyksessä jaettujen rehujen vuoksi. Ei kyllä kuulosta mukavalta... Meillä ollaan ainakin sen verran kovia ryypiskelijöitä, että vettä kuluu ja paljon, sekä kesällä että talvella.

Kaikenlaisia selityksiä sitä kuulee, pahin on varmasti että on niin kova kiire ettei ehditä odotella hevosten syövän aamuheiniä ennen väkirehuja. Ja tuohon ulkojuottoon, moni ihminen väittää että hevoset ei edes juo ulkona. Siis what???? Ei kai ne juo jos niille ei sitä vettä sinne ulos kanna!!! Kesällä sentään sitä vettä saadaan ulos asti toimitettua, mutta jostain syystä talvella se on niin kovin vaikea toimenpide. Joku joskus sanoi että kyllä ne hevoset sitten syövät lunta jos niille tulee jano. No, oletteko itse testanneet miten isosta määrästä lunta tulee aika vähän sitä vettä? Todella iso kasa lunta saa olla jotta kielen pää edes kostuu... Jos ette jaksa sitä vettä kantaa talvella ulos hevosille, ette voi kuin itseänne syyttää hevostenne toistuvista ähkyistä.

Tuosta syömisestä muutenkin, kai teille taataan riittävän rauhallinen ja pitkä ruokatunti? Tiesittekö että me tarvitaan yhden (1) heinäkilon pureskeluun keskimäärin 40 minuuttia aikaa? Varsat saattaa tarvita saman kasan puputtamiseen lähes tupla-ajan... Tuona aikana olisi tallin tai tarhan syytä olla mahdollisimman rauhallinen paikka, ja mikäli hevosia on samassa tarhassa useita, pitäisi jokaisella olla oma heinäkasa, riittävän kaukana kaverista. Mulla ei tietenkään tätä heinäkasan jako-ongelmaa ole, kun hallitsen yksin omaa tarhaani, mutta noilla muilla on useita heinäkasoja pitkin tarhaa. Aamulla ja illalla meillä ei ole muuta kuin aikaa syödä ruokamme, mutta päiväruoan jälkeen me usein lähdetään töihin. Silloin Sari antaa meille vähän normaalia pienemmän heinäannoksen, mutta syömme sitäkin vähintään 2 tuntia, ennen kuin meitä törkeästi tullaan häiritsemään työehdotuksilla. Mikäli meitä häiritään ruokailun aikana, se vaikuttaa negatiivisesti meidän ruoansulatukseen ja tästä tietysti aiheutuu kaikenlaisia masuongelmia.

Mä oon niin kova äijä syömään, että voisin paasata tästä syömisestä teille vaikka tuomiopäivään asti, ja varmaan jossain vaiheessa paasaankin lisää! Mutta pitäkää toverit huolta että teille annetaan aina ruoat järjestyksessä vesi, heinä ja väkirehu. Ja sitä vettä myös ulos!!!

Nyt mä meen syömään.

Joulun ihme

Kyllä se joulu on ihmeellinen asia. Se saa näissä ihmisissä aikaan erikoisia reaktioita.

Tänään aamulla Sari antoi meille kaikille porkkanat, eikä siinä vielä kaikki, hän antoi ne omasta kädestään.

Ei varmaan teidän korviin kuulosta mitenkään ihmeelliseltä, mutta täällä natsimaassa me ei saada ikinä mitään herkkupaloja. Jos joku viaton ohikulkija niitä meille joskus tuo, me syödään ne ruokakupista tai maasta, ei ikinä kädestä.

Että kyllä se tämänaamuinen oli ihan once in a lifetime-tilaisuus. Ja luonnollisestikaan Niilo ja Lemmy ei edes osannut syödä niitä porkkanoita. Pölöt.

Kunpa joka päivä olisi joulu...

Oikein hyvää joulua kaikille!

Se olis sitten jouluaatto!

Meillä ei jouluna arki muutu miksikään, samaa ruokaa syödään ku muinakin päivinä ja samoja hommia tehdään ku normaalina arkena.

Jos ollaan oikein kiltisti, saatamme saada vähän havuja tarhaan pureskeltavaksi, nam. Pitääpä oikein panostaa tuohon kiltteyteen, ainakin sen aikaa että Sari raahaa ne havut pihaan asti!

Allekirjoittanutta ei tällä kertaa alistettu jouluvalokuvaan, vaan tällä kertaa toi maailmanturhinotus eli Possu joutui ruokapalkalla toimimaan joulukorttimallina.

Kas siinä:

Oikein hyvää joulua meiltä kaikilta teille kaikille!