Eestin Raskas Vetohevosoriin Valmet mietteitä arjesta Laitilassa. Joukkoon mahtuu sekä omaa että muiden treeniä ja mietteitä maailman menosta, noin hevosen näkökulmasta katsottuna!
Tässä kohtaa on syytä näyttää kuva myös Ompusta, Sarin ensimmäisestä hevosesta. Omppu oli kova eukko, se ei sietänyt epäoikeudenmukaista kohtelua ja palkitsi omistajansa ruhtinaallisesti kun kohtelu oli hänen arvolleen sopivaa.
Ompun ja Sarin suhde oli kuulemma jotain sellaista jota vain harvan hevosen kanssa voi syntyä, että oli se aikamoista...
No, otetaanpa nyt tämä postaus haltuun kun toi Valmetti tuntuu olevan niin herkkä ettei kykene kuolemasta puhumaan!
Tänään koitti se päivä jolloin Omppu, ensimmäinen hevoseni vietiin teuraaksi. Syy miksi tämän postauksen kirjoitan, on vain ja ainoastaan ihmisen vastuu hevosestaan ja mitä se vastuu ihan oikeasti tarkoittaa.
Omppu tuli elämääni hänen ollessa 5-vuotias ravuriksi treenattu suikkulaisen luonteen omaava tamma. Ompun silloinen koulutustaso oli vähintäänkin haastava, joku siellä selässä oli keikkunut mutta ei sitä voinut ratsastukseksi sanoa. Jokin niissä Ompun silmissä vaan vetosi, ja sen jälkeen se oli menoa!
Suikkulaisuudella yleisesti ottaen tarkoitetaan sitä että hevonen on kovapäinen. Tämä ei ainakaan Ompun kohdalla pitänyt paikkaansa, Omppu oli korkean työmoraalin omaava, oikeudenmukaista kohtelua vaativa tamma. Ja kuten eräs tuttavani sanoi, jos suikkulaisen kanssa pääsee samalle aaltopituudelle, on kaikkien muiden hevosten koulutus kuin leikkiä vaan! Ja se kyllä pitää paikkansa!
Ompun kanssa elettiin yhdessä 14 upeaa vuotta, ja jokainen hänen kanssaan vietetty hetki on jäänyt mieleen. Eikä ne kaikki suinkaan olleet aina niitä ihania hetkiä, kyllä on pettymyksen kyyneleitä vuodatettu ja välillä jopa kirottu miksi piti tämmöinen hevonenkin ostaa! Mutta sehän on ihan inhimillistä, ei jokainen päivä voikaan olla pelkkää ruusuilla tanssimista!
Muutamia ärräpäitä on päästetty kun Omppua on lastattu traileriin, jostain syystä traileriin meno on Ompun mielestä todella pelottavaa, siis siinä kohtaa kun pää on trailerissa sisällä mutta muu osa hevosesta vielä sillalla. Tätä pohdittiin monta tuntia Ompun kanssa siinä sillalla seisten että miten päin sinne traileriin oikein mennään. Viimein löysimme nappulat, nimittäin Omppu seisoi täysin hievahtamatta paikallaan kun sen silmät peitettiin ja samantien käveli perässäni traileriin! Joku siinä "kynnyksen" ylittämisessä vaan oli liikaa.
Samoin välillä Ompun läheisriippuvaisuus oli oma ohjelmanumeronsa, kyllä on muutamakin karsina saanut tuta kipakan tamman potkut ja ovi on retkahtanyt saranoiltaan kun Omppu on kokenut karsinasta keinolla millä hyvänsä poistumisen olevan ainoa hyvä vaihtoehto siinä tilanteessa!
Loppuaikoina Omppu oli niin tottunut elämään pihatossa, että siinä harvoina kertoina kun se otettiin talliin yöksi, ei hän jännitykseltään kyennyt syömään kuin ihan vähän, eikö juomaan tipan tippaa vettä. Hmm, oli se erikoinen tapaus!
Ja sitten niitä ilon hetkiä! Ompun kanssa olen päässyt hyppäämään elämäni suurimmat esteet! 120 cm on mielestäni ihan riittävä korkeus vasta laukkaamaan oppineelta suomenhevoselta ja täysin estesilmättömältä omistajaltaan! Estekisoja pääsimmekin kiertämään jonkin verran, koulukisoja vähemmän, Ompun mielestä ainoa oikea vauhti elämässä oli täysillä ja tätä ei koulutuomarit tunnu arvostavan juurikaan.
Estehyppelöistä jää myös mieleeni vierailu Ypäjän Derbykentällä, jossa Omppu intoa puhkuen hyppäsi Derbykentän jokaisen erikoisesteen! Oli se mahtava tunne, iso nurmikenttä, mitä erikoisempia esteitä ja hevonen aivan täpinöissään!
Lisäksi ne kerrat kun Ompun kanssa ollaan käyty kouluvalmennuksissa, ja hän on saanut erityismaininnan pohkeenväistöistään tai avo- ja sulkutaivutuksistaan! Omppu, hän joka ei kykene edes liikkumaan peräänannossa, on teknisesti niin taitava!
Täällä maalla asuessamme Ompun kanssa on tullut kierrettyä lukuisat kerrat sienestämässä, hevosen selästä kun on parhaat näkymät sieniapajille ja välietapit laukataan välillä niin lujaa että sieniä ei enää sieniksi tunnista muovikassin pohjalta! Lisäksi erityisen hienoja kertoja oli ne kun talvella lähden ratsastamaan, kuutamo valaisee lumiset metsätiet ja hevonen laukkaa tyytyväisenä, varjojen yli hyppien! Näitä muistamisen arvoisia hetkiä on lukuisia ja taas lukuisia, mutta ehkä ne voi tiivistää yhteen sanaan: luottamus
Ei ole parempaa tunnetta kuin se että hevonen luottaa sinuun ja sinä voit luottaa hevoseen, tilanteessa kuin tilanteessa. Omppu on ollut mulle se hevonen, jonka tunnen läpikotaisin, ja jonka jokaisen liikkeen ja korvien asennon voin ennakoida! Juuri tämä hevosen antama luottamus on se syy, miksi minun pitää tehdä se vaativa päätös päästää hevonen pois, kun se ei enää fyysisesti ole kunnossa jossa se voisi nauttia elämästään.
Ompulle tämä hetki tuli tänä kesänä. Omppu on ollut jo jonkin aikaa kevyemmällä liikutuksella ajoittaisen jäykkyyden vuoksi, mutta tänä kesänä totesin että jäykkyys ei enää poistukaan verryttelemällä vaan on jo siinä vaiheessa että ratsastuksen jälkeen hevonen on selvästi kipeä, ja välillä ontuu toista etujalkaansa jopa käynnissä. Ompun kohdalla tilanteen toteamisen teki hieman vaikeaksi se asia, että hän on joka ikinen kerta lähtenyt enemmän kuin innokkaasti töihin, ja myös suorittanut työnsä innolla jota vain muutamassa hevosessa olen tavannut! Niin hän teki loppuun asti, vaikka varmasti kipu oli jo jonkinmoinen, Omppu paahtoi menemään korskuen!
Kun päätös Ompun lopettamisesta oli tehty, ei kulunut juurikaan muuta aikaa kuin sopiminen teurastamon kanssa sinne viemisestä. Sattumalta naapurillani oli hevonen samassa jamassa, lopetusta oli jo suunniteltu joten otimme hänen hevosensa mukaan kun lähdimme Omppua viemään teurastamolle.
Teurastamo on monelle varmasti jo sanana ikävä, mutta voin kertoa että mikään ei ole hevoselle armeliaampi keino kuolla kuin ammattitaitoisen teurastamon toimenpide.
Käytimme ( ja käytämme jatkossakin) Vammalassa sijaitsevaa Liha-Hietanen nimistä teurastamoa. Ajettuamme sovittuna aikana pihaan, ohjattiin meidät suoraan takaovelle jossa eläimet otetaan vastaan. Eläinlääkäri tarkistaa että hevoset on sitä mitä papereissa lukee, ja siitä kun hevonen otetaan trailerista pois, annan narun teurastajalle joka taluttaa hevosen ramppia pitkin ylös ja välittömästi hevosen päästyä sisään ovesta, kuuluu pulttipyssyn napsahdus, ja hevonen putoaa siihen. Se ei siis todellakaan kärsi, ehdi edes tajuta mitä tapahtuu ja mikä tärkeintä, ei ehdi hätääntyä. Niin ripeästi ja ammattitaitoisesti homma hoidetaan, että itsekin hämmästyin. Yhtäkkiä mulle vaan tuotiin Ompun riimu käteen ja sit otettiin jo toinen hevonen ulos, ja sama proseduuri, suoraa tietä halliin, naps ja sekin on siinä. Eli siitä kun hevonen otetaan trailerista ulos, kuluu maksimissaan 30 sekuntia kun se on jo kuollut.
Tämän jälkeen hoidetaan toimistossa paperihommat ja sit matka kotiin voi alkaa, sillä Valmetin mainitsemalla tyhjällä trailerilla!
Kuulostaako kylmältä? Eikö mulle ole ollenkaan tunteita kun näin vaan kirjoitan teurastamisesta kuin se olisi jotenkin hauska asia?
Kylmä ei ehkä ole oikea sana, itse käyttäisin mieluummin sanaa realisti. Ja kyllä, tunteita on vaikka muille jakaa, itketty on ja itketään parhaillaan kun tätä kirjoitan ja tullaan varmasti vielä itkemään lisääkin. Totuus vain on se että yllämainitulla tavalla hevosen matka loppuu kivuttomasti ja riittävän nopeasti. Kukin tietysti tehköön nämä asiat tavallaan, ja tämä on mun tapa toimia näiden hevosteni kanssa, joille olen siis velkaa juuri tämän, eli päätöksen päästää ne pois kun elämänlaatu ei enää ole hevosen arvoisella tasolla.
Tämä on siis minun näkemykseni vastuusta hevosenomistajana. Toivon että tekin uskallatte tehdä lopulliset päätöksenne hevostenne osalta riittävän nopeasti, hevonen arvostaa sitä enemmän kuin elämää "jatkoajalla" joka liian usein tarkoittaa elämistä jollain muulla kuin lajityypillisellä tavalla.
Ja luonnollisesti, kuten puheissa aina on tapana, haluan vielä kiittää muutamia henkilöitä jotka ovat vahvasti liittyneet Omppuun: Mira, joka raahasi mut tallille pitkän tauon jälkeen ja tällä reissulla näin Ompun. Nina, jolta Ompun ostin. Seppo Kortelainen ja Seppo Laine, jotka pitkäjänteisesti valmensivat meitä vuosikausia.
Olisihan niitä varmaan aika lista kaikkia kiitettäviä, mutta kyllä te muutkin tiedätte miten tärkeitä olette meille olleet, tai miten tärkeä Omppu on teille ollut! Kiitos!
Ja nyt tämä vuodatus saa loppua, jatkossa postauksia tulee taas Valmetin suusta, jahka tekstiä ehdimme taas tuottaa!
Onkohan siellä taajuuksilla enää ketään, joka olisi sen verran järjissään ettei olisi itselleen yhtään hevosta vielä ostanut??? Uskon ja toivon että on, ja juuri sen takia jaan nämä seuraavat tarinat kanssanne, jotta voitte vielä kerran miettiä, olisiko vaikka jooga ihan kiva harrastus hevostelun sijaan...
On nimittäin kaksi tapaa ostaa hevosia, on se oikea tapa (jonka selitän aivan kohta) ja sitten on tuo Sarin tapa, jonka myöskin selitän mutta jota en voi parhaalla tahdollanikaan suositellan kenellekään.
No niin, aloitetaanpa siitä yleisesti hyväksytystä hevosenostotavasta. Olet siis tuuminut vuosikaudet, ja todennut taitojesi riittävän oman hevosen hankintaan ja sen hoitamiseen. Olet myös tehnyt huolelliset budjetit, ottaen huomioon kaikki sen seitsemän muuttujaa, jotka voivat kohdata hevosenomistajan kultaisella tiellä. Kaiken varalle sinulla on laaja tukiverkosto, jos vaikka joskus haluat viettää lomaa luottaen siihen että joku hoitaa hevosesi vähintään yhtä hyvin kuin sinä itse.
Kun nämä faktat on hallussa, on hevosen valinnan vuoro. Luonnollisesti sinulla on kymmeniä eri vaihtoehtoja kartoitettuna, kaikki niistä ovat hyvin koulutettuja, terveeksi todettuja ja luotettavalta hevoskauppiaalta. Sitten vaan karavaani matkaan ja kiertelemään ympäri Suomen maata (ja vaikka koko Eurooppaa) jotta voit näistä ihan hyvistä vaihtoehdoista löytää juuri sen oikean, loppuelämäsi hevosen.
Tähän kuluu aikaa useita viikkoja, joskus jopa kuukausia ja kun creme de la creme on selvillä, niiden luokse sovitaan vielä uudet treffit, ihan vaan varmistuaksesi niiden ylivertaisuudesta. Sieltä sitten se timantti nousee yli muiden, ja varsinainen kaupanteko voi alkaa. Hinta on tietysti jo olemassa, sitä ehkä vähän tingitään, siihen kauppaan kuuluu vaikka ja mitä varusteita, ja luonnollisesti hevoselle suoritetaan ostotarkastus. Jos ja kun hevonen saa puhtaat paperit eläinlääkärin tarkastuksessa, saapuu hän kaupallisen hevoskuljetusfirman kyydissä kotipihaan! Tästä eteenpäin elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista, ja miksi ei olisi, kun pohjatyö on tehty hyvin! Onnea!!!
Eikö kuulostakin ihan oikeaoppiselta tavalta hankkia hevonen? Kyllä, niin munkin mielestäni mutta täällä Laitilassa hommat tehdään kyllä jo lähtökohtaisesti niin päin persettä ettei mitään rajaa. Pidän suurena ihmeenä sitä että itse olen päässyt Suomeen asti, vaikka matkaa tuosta lahden yli ei ole mainittavasti.
Ottakaa jo valmiiksi valiumia huuleen, alla kuvatuilla tavoilla ei tule kenenkään hankkia yhtään hevosta tai mitään muutakaan materiaa:
Ensimmäisen hevosensa, Ompun, hankinta tuli päätettyä ensinäkemältä. Sari oli onnistunut pysymään poissa hevostouhuista kokonaiset 2 vuotta, mutta hyvä ystävänsä raahasi hänet eräänä päivänä tallille ja mikäs se sieltä tulla kaahotti!!! Omppu oli silloin 5-vuotias raviratojen hirmu, josta yritettiin kouluttaa ratsua, ja yleensä se meni näin: Joku pikkulikka oli uskaltautunut Ompun selkään, ja kentän toisesta päästä kajahti huuto "Omppu tulee!!!" ja yhdessä hujauksessa Omppu oli jo toisessa päässä kenttää, selässään itkua nieleskelevä pikkutyttö, jonka kädet olivat kirjaimellisesti verillä kun "piti vähän pidätellä"... Juuri näin, tämähän vaikuttaa oikein hyvältä ensihevoselta. Sari väitti näkevänsä Ompun silmissä jotain joka siihen vetos. Just just. Eli nyt oli hankittuna hevonen nro 1. Ei mitään harkintakykyä, ei ostotarkastusta, ei taustojen selvittelyä, nimi paperiin ja kiitos.
Seuraavaksi koitti muutto Laitilaan, ja eihän sitä nyt yhden hevosen kanssa voi maalle muuttaa, pitää sille kaveri hankkia. Tässä vaiheessa tilan isäntänä hääräili jo tuo Arska, joka ei vielä siinä vaiheessa tiennyt miten syvälle ahdinkoon tässä ollaan joutumassa. Arska antoi siunauksensa toisen hevosen ostoon, harmi vaan että Sari "unohti" kertoa ostaneensa samalla kerralla 2 hevosta. Hups. Tämä selvisi Arskalle matkalla noutamaan hevosta. Tältä reissulta tuli mukaan siis Läsi-Lasse ja Mari, Läsi-Lassen ostoperuste oli puhtaasti se että se sattui olemaan Ompun veli, ja Mari nyt vaan oli halpa ja kiukkuinen... Hmm, eihän Sari siis uskaltanut edes taputtaa Maria! Great. Lapan selässä se sentään käväisi ja totesi että onpa aika laadukkaan oloinen hevonen. Sitähän se olikin. No niin, eli näiden jälkeen kasassa on 3 hevosta.
Seuraava ostotapahtuma tuli aivan yllättäen. Sari kävi tuossa lähellä asuvan er-kasvattajan luona ihan muissa asioissa ja ihastui laitumella laukkaileviin mastodontteihin. Kevyt palaveri kasvattajan kanssa, Arska pääsi jopa katsomaan tätä hevosta ja yks kaks Eti oli Laitilassa! Todellista tarvettahan tälle hevoselle ei ollut, eikä taaskaan taustatyötä tehty sen tarkemmin kuin muidenkaan kohdalla. Tässä välissä hevosia on yhteensä 5, sillä Raaka-Arska on syntynyt ennen Etin ostoa. Ei käydä tässä nyt läpi tuota Raaka-Arskan tarpeellisuutta, sitä kun ei ole!
Etin jälkeen taloon tuli seuraava raskeveo, Vip nimittäin. Tämä hankinta tapahtui vaihtokaupalla, Sari osti jonkun vanhan suomenhevosen tuosta läheltä, ja vei sen Vipin entiselle omistajalle joka sai siitä tammasta pätevän oloneuvoksen ja Vip pääsi aktiivisempaan kotiin! Pitääkö edes kertoa ettei taaskaan tehty mitään selvityksiä, ainoat kokemukset kyseisestä hevosesta olivat muutamat koulutuskerrat. Näillä kerroilla Sari kuulemma taas näki että Vipillä on kiltit silmät. Just, mikä helvetti tolla Sarilla on noiden silmien kanssa?
No niin, tässä välissä on ehtinyt jo syntyä Ransu, joten hevosia on mäessä jo seitsemän. Seuraava "varsin tarpeellinen" hevoshankinta on Eida. Tää on jo klassikkotarina, mutta kerron sen, koska te kaikki ette välttämättä ole sitä vielä kuulleet. Joku sattui taas mainitsemaan Sarille että Virossa olisi tämmöinen saatanan iso raskeveotamma myytävänä. Halvalla kun on kuulemma aika villi ja käsittelemätön. No sehän vaikuttaa just näppärältä hankinnalta! Oli siis saatavilla 1 kuva ja myyjän toistuvat kysymykset, "oletko nyt aivan varma että haluat ostaa tämän hirvityksen, mieti nyt vielä..." Sari oli kuulemma aivan varma, varmaan ne silmät taas...
Tässä kohtaa tulee ensimmäinen jännitysmomentti, Saripa ei uskaltanut kertoa Arskalle että oli taas ostanut uuden hevosen! Juuri noin rakennetaan luottamukseen perustuvaa parisuhdetta, way to go! Riskillä mentiin, ja Eida tuli ison hevosrekan kyydissä Suomeen keskellä yötä (koska vieläkään ei oltu uskallettu sille Arskalle kertoa!) Rekasta purkautui valtava, käsittelemätön tamma, jonka kaviot olivat aivan sairaalloiset ja kaulassa sillä oli panta. Kuski toivotti onnea kun näki Sarin (elopainon 50 kg) ja Eidan (elopaino 850 kg). Aika jännä yö ja varsinkin aamu oli tiedossa, aamiaispöydässä Sari vielä mietti että koska sitä mahtaa uskaltaa kertoa Arskalle tästä yöllisestä hevoskaupasta. Loppujen lopuksi Arska sai ihan itse todeta ulos mennessään että "mikä vittu tuolla nyt on?" No Eidahan se, enkö muistanut mainita??? Uskomatonta tässä on se että toi Arska ei oo vieläkään jättänyt tota Saria, vaikka sitä on koeteltu aika paljon näillä hevostouhuilla...
Johonkin väliin ehti syntyä Vingerpori, Etin viimeiseksi jäänyt varsa ja Eida synnytti seuraavana kesänä ton Niilon. Normaali ihminen olisi siis pärjännyt tällä hevosarsenaalilla aivan mainiosti, vaan ei Sari.
Kirsikkana kakussa, Herraisoherran siirto Suomeen;
Jostakin toi Sari ja Saija oli bongannut mun kuvan, ja sit sitä jo lähdettiin kyselemään että olisinko myynnissä. No kyllähän sitä nyt myy vaikka oman äitinsä jos hinnasta sovitaan. No hinnasta sovittiin, käsirahakin maksettiin ja sit jäätiin odottelemaan sopivaa siirtoajankohtaa. Tässä välissä Sarilla oli enää yksi hienosäätö tekemättä, nimittäin sille Arskalle kertominen! Sari koitti tässä kohtaa uutta taktiikkaa, laitetaan toi Arska yhdeksi omistajaksi niin ehkä se ei suutu niin paljon. Mahtava idea, ja toimi ihan kohtalaisesti!
No, tämä asia oli saatu hoidettua, ja sit piti olla hiljaiseloa hetken ennen kuin pääsin Suomeen. Tässä välissä tapahtui kuitenkin jotain varsin erikoista; kuvitelkaa tilanne; Sari on työpalaverissa 2 päivää, ja Saija saa puhelun jossa mua ollaan viemässä oriasemalle, jotta musta saadaan spermaa talteen ennen kuin matkaan Suomeen!!! Siis ihan käsittämätöntä, mua oltiin yhtäkkiä raahaamassa oriasemalle, ilman uusien omistajien lupaa. Oli aika erikoinen tilanne kieltämättä. Saija soitteli Sarille koko päivän, ja eihän se Sari päässyt vastaamaan kun oli palaverissa. Sit Saija jo soitteli Arskallekin ja kertoi tän käsittämättömän tarinan. Tilanne oli siis se että minut oli saatava nyt samantien pois vanhalta kotitalliltani, jotta kukaan mafian edustaja ei raahaisi mua sinne oriasemalle ja pumppaisi mua tyhjäksi. Ainoa haaste oli se että koko kauppasummaa ei oltu vielä maksettu, joka vaikeutti mun siirtoa huomattavasti.
Kotosuomesta löytyi yksi ihana ystävä, joka lupasi lainata Sarille ja Saijalle rahat, mutta niitä rahoja ei ollut tässä vielä. Ja haluan korostaa, tilanne tosiaan oli sellainen että se raha oli saatava heti!!! No, Sari luonnollisesti veti kauheat koomat iltariennoissa ja yritti selostaa työkavereilleen tätä vähintäänkin koomista tilannetta. No sieltä yksi Sarin parhaista kavereista (kutsuttakoon häntä nyt vaikka Sperma-Teroksi!) otti Sarin semmoseen kunnon halausotteeseen ja kuiskasi sille että "mä lainaan sulle ne rahat, kato mulla on semmonen katastrofirahasto" Siis ihan sairasta, kaks kännistä kaverusta siinä sit halaili toinen toisiaan koko loppuillan!!! Aamulla krapulapäissään sit suoritettiin rahansiirto Viroon, eräälle tuttavalle, joka kävi komppaniansa kanssa maksamassa mun loppukauppahinnan, ja niin mut siirrettiin kiireen vilkkaa pois kotitallilta! Mä olin oikeeastaan vähän piilossa Virossa hetken, ennen kuin saatiin järjestettyä kyyti Suomeen ja Joensuuhun. Huh huh, olipa siinäkin tarina!!!
En oikein osaa sanoa mikä tämän tarinan opetus voisi olla, sillä vaikka nuo yllämainitut episodit kuulostaa ihan epärealistisilta, on lopputulos kuulemma kuitenkin vähintäänkin toivottava; Sarille on kertynyt maailman paras hevoslauma, jota minä, suuri ja mahtava Neuvostolii... eiku Valmet, johdan tinkimättömällä otteella!
Julkaisukelpoisia kuvia ei ole, mutta kai sitä nyt kunnon bassojytkettä pitää tän järkytyksen ryydittämiseksi saada:
No niin, kun täällä Laitilassa on satanut nyt suurinpiirtein 27 päivää putkeen, meistä kukaan ei ole saanut mitään treeniä osakseen. Arki-iltoina on niin pimeää että tuonne maastoon emme ole lähteneet, ja viikonloput täällä on kulunut aitojen uusimisen parissa, kun kuulemma sitä Niiloa varten pitää olla kaikki niin hienoja että!!! Alkaa pikkuhiljaa ärsyttää toi Niilo-huuma, hei haloo, se on vaan hevonen, ja ihan keskenkasvuinenkin vielä.
Anteeksi, poikkesin hieman aiheesta, jatketaampa siis hevoslaumamme esittelyä, ja kronologisessa järjestyksessä tietenkin.
90-luvun lopussa tuo Sari oli vielä ihan järjissään, harrasteli hevosten kanssa ihan tosissaan mutta omaa hevosta sillä ei ollut. En tiedä mitä tapahtui, mutta tavattuaan Ompun, siis Ommel oikealta nimeltään, Sarin oli vaan pakko ostaa se, ensimmäinen oma hevonen. Erikoinen tilanne, Omppu oli silloin 5-vuotias, ravurisukuinen höyryjyrä, jonka selässä oli muutamia kertoja käyty. Ei ehkä se ideaalein vaihtoehto ensimmäiseksi hevoseksi, mutta kuulemma Ompun luonne oli aivan mahtava.
Ja ihan kivasti heillä sujuikin, Ompusta tuli aika hyväkin ratsu, sillä hypättiin ihan mainittavan korkuisia esteitäkin, kävivät muuten kerran Ypäjällä hyppäämässä Derbyradan kaikki esteet. Se on jäänyt ton Sarin mieleen aika hienona tapahtumana, toivottavasti se ei pakota mua niihin samoihin kuvioihin... Omppu on kova tekemään töitä, harmi että hänen rakenne ei ole ratsulle se paras mahdollinen, enemmän Omppu siis loistaa teknisellä taitavuudella kuin sujuvasti peräänannossa liikkumisella. Mutte ei se menoa haittaa, Omppu on semmonen Sarin "terapiaratsu", sillä jos jonkun hevosen kanssa joku liike ei oikeen suju, niin Ompun selkään mennessä tietää että sieltä se tulee, mukisematta! Näistä koulukiemuroista Omppu ansaitsee erityismaininnan avo- ja sulkutaivutuksista sekä pohkeenväistöstä, sekä käynnissä että ravissa.
Voipi olla että Ompun nuoruusvuosina Sari vähän innostui treenaamisesta ja se kävi vähän Ompun etupolvien päälle. Näin vanhoilla päivillään (mummo on jo 18-vuotias) tuo työntekeminen on vähän toisaikaista, joskus on vähän raskaampi askel, silloin otetaan rauhallisesti ja toisena päivänä voi jalka nousta kuin nuorena konsanaan! Omppu taitaa olla tolle Sarille tosi tärkeä, niillä on semmoisia herkkiä hiljaisia hetkiä aika usein... Hrr, ihan värisyttää moinen läheisyys, tämmöselle aavikon kuninkaalle se on ihan vieras käsite.
No niin, sit voin viimein kertoa omat huomioni kyseisestä karvakorvasta. Ensinnäkin, sillä on toi oma lauma, jossa on siis pelkkiä suomenhevosia. Se on ihan sairaan riippuvainen siitä laumasta. Heti jos yksikin kavereista on jossain vähän kauempana duunissa, se huutelee tossa aidalla ihan hulluna. Se voi jopa unohtaa syödä!!! Siis mä ihmettelen että toi rotu ei oo vielä kuollut sukupuuttoon jos siellä on geeneissä tommonen mutaatio että ruoka ei joissain tilanteissa maistu. Ja sit kaiken lisäksi, tää rouva on niin tottunut tuohon pihattoelämään, että kun hänet aina välillä törkeästi lukitaan talliin yöksi, se ei pysty juomaan siellä vettä. Ja sit ihan kauhealla kiireellä ulos ja juomaan. On se vaan pimee.
Ratsastuskuvat ottanut Sari Rintamäki
No, meitä on moneen junaan, ja oon valmis olemaan vähän suopeampi näille suomenhevosille, on ne niin erikoisia hevosia! Ja uskotteko että silloin kun Sarilla oli pelkkiä suomenhevosia, se ajatteli että onpa hänelle osunut valtavan isopäisiä hevosia. No eipä Sari silloin tiennyt miten isopäisiä hevosia sieltä oli vielä tulossa...
Laitan tähän loppuun vielä pikku musiikkiesityksen, yritän aina löytää joka hevoselle jollain tapaa sopivan biisin! Nauttikaa! Tässä kohtaa nokkelimmat jo arvaakin että Ompulla on vakavahko työnarkomania...
