Koeajo

Vihdoinkin ne keksi laittaa aisojen jatkeeksi pyörät! Jo tässä on vedettykin pelkkää metallista karttua pitkin maita ja mantuja, pyörät ne vaan helpottaa kummasti työntekoa ja varmasti naapuritkin kiittää kun ei tarvii kuunnella sitä vetokartun rahinaa soratiellä...

Nyt on siis tehty tähän taloon ensimmäinen juontokärry. Se on vielä maalipintaa vailla, mutta pitihän se koeajaa ensin jotta nähdään vaatiiko se vielä jotain rakenteellisia muutoksia.

Mä en kyllä jäänyt odottelemaan mitään säätöjä, heti kun kärry oli kiinni lähdettiin metsään ja kun se niin kevyesti perässä tuli, tuli meitsillekin askeleeseen keveyttä niin paljon että piti ihan ravissa edetä! On se kuulkaa pikkasen eri ravailla metsäteitä juontokärry perässä ku ratsastaja selässä. Toisessa hommassa on järkeä ja toisessa ei, arvaatte varmaan kumpaan suuntaan meitsi kallistuu!

Hovikuvaaja ja juontokärryn suunnittelija ja valmistaja Arska oli kameran kanssa mukana koeajolla, ja jopa jokunen kuva onnistui kohtalaisesti:

Aputyttö apujakkaralla, ilman tätä ei valjastus onnistu.

Ensin Sari saa viimeisillä voimillaan valjaat jotenkuten selkään, sen jälkeen alkaa varsinainen asennus.

Mäkivyöt vielä, ja meitsi vaan odottaa ja odottaa ja odottaa.

Sit loppu heinänsyöminen ja laitetaan suitset vielä päähän, alkaa olla valmista.

Kieli keskellä suuta, jotta osutaan aisojen väliin.

Onneksi edes toinen meistä on mestari.

Tässä ne nyt on, juontokärryt.

Mikäs näitä on vedellessä, Sarikin saa ihan juosta perässä!

Piti sitä sit kokeilla ihan tositoimissakin, nippu syreenejä vedettiin taas pois puutarhasta.

Tällä kertaa ei osuttu edes ränniin!

Tämmöttis täällä sit töitä tehdään!

Kyllä nyt on mieli kirkas ja olo kuin nuorella varsalla kun pääsee toteuttamaan itseään!

Tehkää tekin töitä, se kannattaa aina! Ja lukeminen, mutta siitähän me hevoset ei tiedetä mitään.

Valmet

Cheerleader

Viime viikonloppuna täällä treenattiin niin perkeleesti, meitsikin joutui pitkästä aikaa ratsun hommiin.

Se vaan ei oikeen maistunut, maastotiet oli jäässä, joka tuli Sarille yllätyksenä, ja koska jää ja meitsi ei oikein tulla juttuun, oli maastoreissu meille kummallekin vähän liian jännittävä. Sari pelkäs että mä kaadun jäätiköllä luistellessani, ja mä pelkäsin vaan sitä jäätä. Että se siitä, sovittiin että seuraavaksi maastoillaan kun jäät ovat lähteneet.

Ja koska maastotielle ei muillakaan ollut asiaa, otti Sari ton Niilon käsittelyyn ja niillä oli metsäsulkeiset. Ei muuta ku valjaat niskaan ja metsään. Metsässä ne keskittyi lähinnä katkokävelyyn, eli muutama askel, sit pysähdys, ja taas käyntiin. Sit taas pysähdys, vähän peruuttelua, ja sit taas muutama askel käyntiä. Mähän oon hitaan, työajossa tarvittavan, käynnin mestari, mutta toi Niilo on vielä niin hölmö ja innokas, että se kävelee vähän liian reippaasti. Treenit meni ihan kivasti, Niilo jostain syystä kuunteli Saria ihan kivasti eikä edes pelästynyt vaikka Sari kaatuili siellä metsässä nenilleen vähän väliä. Oli kuulemma niin huolissaan että Niilo varmasti pysyy pystyssä haastavassa ryteikössä että unohti itse katsella jalkoihinsa, ja kyllähän sen nyt tietää miten siinä käy. Polvet ruvella sieltä rouva hevosenomistaja raahautui kotiin!

Ajattelin jo että treenit loppui siihen kun metsästä tulivat kotiin, mutta mun kiusaksi jäivät vielä tohon mun tarhan eteen harjoittelemaan aisoihin peruuttamista ja paikallaan seisomista. Jumalauta, hetken mä katoin sitä ja sit aloin vähän kannustamaan Niiloa, lähinnä siis menemään helvettiin siitä. Mutta ei, siinä se vaan seistä möllötti eikä liikahtanut senttiäkään.

Voi perkele, mä yritin vähän antaa sille vauhtia hyökkäilemällä aitoihin, repimällä sähkönauhoja ja vaikka ja mitä. Taisin naapurin kissakin vähän siinä kiihdyksissäni kurmuttaa, kun tuli siihen aidalle notkumaan.

Saatanan saatana, kauan ne kesti mutta vihdoin tajus luovuttaa ja lähteä talliin.

On se vaan semmonen juttu että nää on mun maita, ja siihen ei minkään Niilon kannata tulla seisoskelemaan...

Valmet

Yksi kotona, kymmeniä vielä metsässä

Kaatuneita puita nimittäin.

Sarilla oli tänäänkin vapaapäivä, ja kyllähän te jo tiedätte mitä se tarkoittaa.

Töitä. Meitsille.

Katselin tarhasta kun se levitti tuon laahan taas tuohon pihalle, ikäänkuin valmiiksi meitsiä varten.

Mä siitä jo tallustelin portille valmiiksi odottelemaan Saria, koska eihän noista muista vielä oo kunnon kuorman vetäjiksi. Ja sitä paitsi, nyt sentään tehdään työtä jolla on tarkoitus, vähän toista kun se täysin tarpeeton ratsastushomma. Ei siis mitään järkeä...

No, tällä kertaa Sari sai valjaat mun niskaan ehkä aavistuksen helpommin ku muina kertoina, näyttää harjoitus tehneen siitäkin edes välttävän mestarin. Mukaan pakattiin vielä mun eväskassi, jossa on siis juuri sopiva määrä heinää kahteen kuormanlastaukseen, kattokaas en mä nyt ilman ruokaa näitä hommia tee...

Mä lähdin tallustelemaan kohti jo tutuksi tullutta lastauspaikkaa, tosin siinä matkalla bongasin yhden toisenkin lastauspaikan jossa oli tukkeja pinossa, mutta Sari sanoi että niitä ei oteta tällä kertaa. Tällä kertaa puut oli sen verran syvällä metsässä, että jouduin peruuttamaan sinne. No problem tämmöselle täysveriselle työhevoselle, meitsi toimii niin etu- kuin takaperinkin. Sit vaan heinäannos nenän eteen ja Sari lastaushommiin. Nyt alkoi tukki olla jo sen kokoinen että Sarilla oli vähän vaikeuksia saada se kyytiin mutta pienellä ähinällä se sieltä tuli. Ja kuten eilen kerroin, oli Sarilla vähän haasteita kuorman sitomisessa, joten tänään hän keskittyi siihen oikein kunnon pieteetillä, ja nyt oli tukki kunnolla sidottu. Mä lähdin heti sitä kiskomaan kun Sari sai ohjat käteen, eli otin kuulemma pienen varaslähdön, mutta Sari ei tällä kertaa tehnyt siitä mitään numeroa, pääasia että homma pelittää.

Tää alkaa olla mulle jo niin tuttua hommaa että ihan automaattisesti käännyin kotipihassakin kuormanpurkupaikalle, ja Sari taas siinä ähersi kuorman irti ja lähdettiin hakemaan toinen tukki vielä pihaan.

Sen jälkeen siitä kuusesta jäi metsään enää vähän havuja, noi juniorit saa käydä hakemassa ne, me isoherrat ei ehditä jokaista havua metsästä tuoda kun on tota jyhkeämpääkin puutavaraa tarjolla!

Kyllä täytyy sanoa että tästä työstä mä pidän, ja varsinkin kun Sari täysin tapojensa vastaisesti lahjoi mua vielä porkkanalla töiden jälkeen! Se on siis täysin poikkeuksellista, meillä ei makupaloja tarjoilla, mutta nyt joulun kunniaksi Sari oli saanut jostain porkkanoita ja niitä se mulle sit hyvin harkiten syöttää.

Saas nähdä ehditäänkö tässä enää töihin tämän vuoden puolella, Sari menee seuraaviksi päiviksi töihin ja yleensä silloin meillä on vapaailta, kun on jo niin pimeää ettei metsässä näe mitään.

Töissä, neljä jalkaa tukevasti maassa

Ja vapaalla, ei yhtään jalkaa maassa

Mä (lähes) joka päivä töitä teen

Kyllä se näköjään on niin että jonkun täytyy tässäkin talossa töitä paiskia jotta taloon saadaan polttopuuta ja hevosille havuja nakerreltavaksi. Ja se joku on tietty meitsi.

Tänään Sarilla oli lomapäivä ja meille nelijalkaisille se tarkoittaa tietty työpäivää. Täällä on ollut vähän ankean lämpöiset tunnelmat kun on ollu lämpimämpää ku kesällä ja kaikki paikat on ihan kurassa. Nyt onneks tuli vähän pakkasta, vielä kun saataisiin lunta niin alkais tämäkin talvi tuntua talvelta. Sitä odotellessa treenataan kivikovalla alustalla, onneks en oo mikään tikkujalkapuoliverinen, vaan kunnon jalkakalustolla varustettu kylmäverinen, jota ei pienet alustan vaihtelut paljoo häiritse!

Tänään Sari rohkaistui ja ajatteli lähteä mun kanssa ihan kahdestaan metsästä hakemaan pikkutukkeja. Sitä kyllä jännitti aika paljon, semmosta hermostunutta supinaa piti koko ajan, mutta mä yritin rauhoitella sitä mun rauhallisella olemuksellani. Kohtalaisesti se onnistuikin, vaikka ensimmäisillä askelilla se oli heti taas ohjaamassa mua ojaan, mutta onneks se keräs ittensä ja jatkettiin ihan tietä pitkin kohti lastauspaikkaa.

Sari oli pakannut mulle pieneen pussukkaan heinää lastausevääksi, ja vähän mua alussa häiritsi se pussi kun se oli kiinnitetty valjaisiin ja näin sen sivusilmällä koko ajan ja yritin nopeasti siitä napsasta vähän matkaevästä. Sari jotain ärisi ettei vielä saa syödä kun koko matka menee ihan kiemurteluksi, ja sit mä luovuin siitäkin hauskuudesta. Lastauspaikalla nenän eteen heitettiin sit kasa heinää, ja mikäpä siinä odotellessa, Sari sai rauhassa lastata ensimmäisen tukin perään ja köyttää sen kiinni.

Matka kotiin meni näppärästi, mä oon jo aika haka tässä hommassa, vaikka Sari onkin vielä ihan noviisi. Kuorma saatiin purettua kotona ja Sari ajatteli että lähdetään nyt hakemaan se toinenkin tukki sieltä pois. Tälläkin kertaa kaikki meni hyvin, mitä nyt Sarin kuormansitomistaidoissa on vielä vähän parantamisen varaa. Kesken kaiken kuorma kummasti keveni, ja jouduin pysähtymään ja odottamaan että kuorma sidottaisiin uudelleen, ja tällä kertaa kunnolla, ja taas matka jatkui. Kotiin päästiin ehjin nahoin, ja näiden kahden reissun jälkeen pääsin rentoutumaan tarhaan. Huh huh, kyllä sitä jo vähän pääsikin työn makuun!

Tää lumettomuus vähän häiritsee työntekoa, sillä toi laaha pitää ihan kauheeta meteliä kun sitä vetää tota jäistä tietä pitkin, mutta lumella sitä ääntä ei kuulemma kuule ollenkaan. Vielä kun sais sitä lunta tännekin!

Tästä reissusta ei nyt oo kuvia, kun Sarilla oli kuulemma ihan tarpeeksi tekemistä ilman kameraakin.

Annettekoon anteeksi, ei mullakaan ollut tänään paras mahdollinen tukkapäivä!

Joulurauhan julistuksen jälkeen...

Tänään puoliltapäivin kuulemma julistettiin joulurauha.

Ja meitsi joutui töihin klo 13.30, että ei ihan hirveän kauan kestänyt se rauha...

Mutta eipä se meitsiä haittaa, tehtiin lyhyt mutta varsin merkittävä työrupeama, meitsi raahas kotiin ensimmäisen puu"kuorman". Kuorma tuo ei varsinaisesti ollut, mutta oli se kumminkin ihan mainittavan kokoisen kuusen latva.
Saatiin siitä itse syödä kaikki havut, ja sen vuoksi voi kyllä vähän hikoillakin!

Duunin jälkeen heinää naamariin ja ansaittua lepoa, jouluna kuulemma kuuluu syödä ja levätä. No, ei kovasti meidän normiarjesta poikkea, joten joulu saa mun puolesta olla vaikka joka päivä!

Tässä on meidän paras ja ainoa joululahja, lisää heinää koneistoon!

Siinä se myrskyn uhri makaa...

Ja täältä sitä tullaan, vielä ilman kuormaa.

Perässä on siis tommonen laaha, jolla totutetaan hevosia aisoihin. Se on vielä todella leveä, kun tässä vasta treenataan.

Kuskilla oli taas vähän hakemista, ohjas mut pari kertaa ojaan... Amatööri.

Vähän huolestuin moottorisahasta, mutta kun sain sitä katsella tovin niin ei enää sekään järkyttänyt pientä mieltäni.

Sit "kuorma" ketjuilla kiinni ja kotia kohti.

Tässähän saa ihan kiskoa menemään!

Ja pakollinen poseerauspysähdys, huomatkaa miten imen auringonsäteet itseeni!

Ihan maastomopona

Mulle on suotu tän tilan äijämäisin homma, saan toimia pikkutyttöjen maastomopona säännöllisin väliajoin.

Se ei luonnollisestikaan tee hyvää mun machoimagolle, mutta oon laskenut sen niin että nää pikkulikat vaatii multa paljon vähemmän ku esimerkiksi toi Sari, joten kyllä mä aina silloin tällöin voin niitä tuolla metsässä kannella. Sarin kanssa ollaan aina niin tosissaan töissä, joten tää on ihan kivaa vaihtelua mun herkällesielulle.

Viikonloppuna oli taas työrupeama, ensin tehtiin pikkutytön kanssa vähän risusavottahommia, se on mukavaa hommaa kun rauhassa edetään ja aina kuorman lastauksessa ja purussa saa ihan rauhassa seisoskella ja syödä. Ei haittaa vaikka pikkutyttö ohjas mut välillä metikköön, mä odotin niin kauan että hän sai ohjat selvitettyä ja ohjattua mut taas tielle. Kyllä siitä vielä metsuri tulee!

Risusavotan jälkeen vaihdettiin valjaat satulaan ja maastolenkkihän siitä tuli. Siinäkin onnistuin napsimaan aika paljon sapuskaa suuhuni, vaikka kuulemma ihan niin paljon ei olis tarvinnut syödä. Minkäs teet, me kylmäveriset eletään syödäksemme.

Ylpeä kuski!

Aika kauan siinä meni, mutta vihdoinkin pääsin nauttimaan varsin ansaitusta heinäannoksesta ja pikkutyttö lähti onnellisena kotiin.

Ei riemulla rajaa kun Valmetilla aj... eiku ratsastaa!

Taas on päivän hyvä työ tehty!

Risusavotta vol. 2

Tänään koitti risusavotan toinen otos. Tänään rouvat Eida ja Ransu pääsivät ensimmäiseksi tulille, he tietysti pääsivät aika helpolla ja Sari taas raahasi heidän puolestaan risuja kotiin, rouvien tehtävä oli vaan kauhistella sitä ikävää ääntä siinä vierellä.

Yllättävää oli että Eida otti tilanteen niin rauhallisesti ettei me muut meinattu sitä ollenkaan uskoa, Eida on yleisesti ottaen aika epäileväinen kaikkea kohtaan. Ransu tapansa mukaan töhisi ja kohkasi, mutta pysyi kuitenkin jokseenkin kuulolla. Ransulla on nyt vähän sairaslomaa, kun sen kaviot ei tykkää tosta kosteudesta joka täälläpäin Suomea nyt vallitsee, ja sen takia on vähän kerännyt energiaa. Kaviot alkaa taas parantua, joten kohta pääsee Ransukin taas hommiin.

Meitsin vuoro oli seuraavana, Sari väkersi selustimesta, satulavöistä ja erilaisista remmeistä epämääräisen näköiset kevyet valjaat ja pääsin tällä kertaa vetämään oikein vetokarttua perässäni. No, sana vetokarttu on vähän paljon luvattu, se nyt vaan oli semmonen vanha laudanpätkä jossa on meidän harjoitusketjuaisat kiinni. Sain yhden metsäreissun tehtyä, tuotua siis yhden vaivaisen risun kotiin, ja naps vaan meni kurvissa karttu rikki kun epähuomiossa astuin sen päälle. Voi perkele, oikein harmitti kun piti siltä erää hommat lopettaa, mä olin jo aika fiiliksissä, näytin mun muijille että kyllä mä nää hommat hoidan!

Ennen Niilon työrupeamaa Sari kaivoi vanhojen hevostyökoneiden joukosta vanhan rautaisen vetokartun, ja sehän kestää! Niilon tehtävänä oli tottua tähän kamalaan, rämisevään karttuun. Se olikin tälle noviisille vähän kovempi pala, muutaman kerran Niilo ja Sari sahas tota metsätietä edestakas ennen kuin laite oli Niilolle edes kohtalaisen ok. Ja saanen huomauttaa, vielä ei päästy edes siihen tilanteeseen että Niilo olisi vetänyt karttua, vaan Sariparka sitä raahas perässään... Varsinaista työhevosmeinkiä...

Päivän paras hetki koettiin kuitenkin illalla, Ransu nukkui mun viereisessä karsinassa ja sillä on kiima!!!

Mistähän sitä näkeekään unta???

Valmet

Risusavotta

Tänään oli pitkästä aikaa vähän laatuaikaa, nimittäin Sari kaappas mut tarhasta ja lähdettiin maastoon kävelylle. Ihan vaan rennosti talutellen, kun Sari ei oo pitkään aikaan ehtinyt tehdä meidän kanssa mitään muuta ku harjata, joten ajatteli kai aloittaa tälleen lempeästi.

Eikä kyllä parane valittaa, ilma oli juuri sopivan viileä, ruoho oli maistuvaa eikä puiden lehdetkään huonolta maistuneet. Pari kertaa mun askel oli kuulemma liian ripeä ja Sari tuttuun tapaansa taas pärisi ja meitsi tietty kuuliaisena hevosena jarrutin, ja taas oli harmonia kohdallaan.

Takaisin päin tullessa Sari sai huikeen idiksen ja otti tien varresta mukaansa pitkän koivunoksan, ja raahas sen kotipihaan polttopuiksi. Mä vähän sitä ihmetellen katoin, että mitä se tommosia tikkuja perässään repii, mutta kun mulla ei ollu valjaita, ei niitä puita voinut mitenkään muutenkaan kotiin saada. Ja kuulemma on ihan hyvä taas treenata vähän tätä työajoa, ettei tämmöset epämääräiset äänet hermostuta mun herkkää mieltäni. Ja samalla tuli treenattua sitä helvetin ärsyttävää hitaasti kävelyä, jota kuulemma työhevosilta ehdottomasti vaaditaan. Se on kyllä perseestä.

Luulin että homma olis sillä selvä kun kotimatkalla tuotiin se yks kräki kotiin, mutta ei, Saripa päätti että käännytään takaisin ja haetaan lisää niitä perkeleen tikkuja. Muutaman kierroksen jälkeen mulla alkoi vähän jo hermo kiristää, ja viimeisen oksan nostin itse maasta hampaillani, alkoi sen verran vituttaa se Sarin repiminen. Sen jälkeen mä pääsinkin takaisin tarhaan relaamaan, ja Sari kiusas vielä Vipiä ja Niiloa samalla risusavotalla.

Niillä ei kuulemma mennyt hermo ollenkaan, edes Niilo ei pyörtynyt vaikka yleensä on aika herkkä kaikille äänille. Kai sille on tullut järkeä päähän, onhan se jo sentään 5-vuotias.

Huomenna kuulemma homma jatkuu, plääh. Mä olisin voinut lepäillä vielä pari kuukautta, helposti...

Valmet

Hartmanin Asko, meidän idoli

Kuten tuli todettua, meidän pihan porukka lepäili lauantaina ja eräät toiset kylmäverihevoset paiskivat hommia meidänkin edestä.

Tuossa lähistöllä, Eurajoella vietettiin metsätyöpäivää, ja siellä oli näytillä myös hevosmetsurin hommat, kaikenmaailman haketusnäytösten ohella. No sinnehän Sari ja Arska kipitti, hevosia silittelemään.

Paikalla hevosmetsuriosuutta esitteli Työhevospalvelu Asko Hartman, hevostensa Valkon ja Sakken kanssa.

Kyllä ihan vanhan työhevosaihion sydäntä lämmittää kun tuollaista kunnon hevostyötä pääsee näkemään, on se vaan sitä ainoota oikeeta työtä. Mä en niin noista ratsunhommista välitä, vaikka toki nekin työt teen, mutta on se vaan niin että hevonen tuntee elävänsä vasta havupuiden keskellä, työvaljaissa ja tukkia kiskomassa.

Hartmanin Askon touhu oli puhdasta hevosmiestaitoa, hevoset tottelivat pienintäkin käskyä ja olivat kaikinpuolin tyytyväisen oloisia duuniinsa. Mikäs siinä kun väliajalla sai nauttia auringon lämmittävistä säteistä, muutamasta ruohotupsusta ja innokkaiden ihmisten rapsutuksista. Tosiasiassa metsällä ei paljon ylimääräistä väkeä ole rapsuttamassa, joten pitihän siitä nyt yleisötilaisuudessa nauttia oikeen kunnolla!

Sari harmitteli kun meillä ei oo valjaita talossa, olis kuulemma niin kova polte päästä metsään opiskelemaan metsähommia. Kyllä meitsikin vähän sitä jo odottelee, mutta ehkä vielä tämän vuoden puolella semmoiset kunnon valjaat meille tiensä löytää. Mulle kuulemma sopii Tärnsjön työvaljaat, kokoa 5. Niilolle ei ole valjaita vielä sovitettu, mutta oletettavasti sillä längen koko on 6 tai jopa 7. Saas nähdä milloin postipoika kolkuttelee ovea ison Tärsnjö-paketin kanssa!

Nautiskellaanpa hetki kuvista ja videoista joita teille tarjoaa Työhevospalvelu Asko Hartman, jota Team Valmet suosittelee lämpimästi!

Tulevaisuuden hevosmetsuri?

Rangat ryskyen metsään

Kuorman tekoa ja odottelua

Kuorman purku ja odottelua

Komea valjakko!

Uutta kuormaa tekemään

Ja taas odottelua, ja metsän antimista nauttimista

 

Pakolliset PR-hommat

Pakollinen Äijät-kuva

Melkein sammuneet työläiset

Vinssi

Koura

Saha

Tauon paikka

Jalkakalustoa

The mainos