maanantai 7. maaliskuuta 2016

Rekiretki kuvina

Tänään oli vuorossa toinen rekiretki, ja tällä kertaa kuski vaihdettiin vähän nuorempaan. Me ollaan tän naapurin likan kanssa jo ihan tuttuja, hän on mua käynyt harjailemassa ja ratsastamassa, joten eihän tää rekiretki ollu meille homma eikä mikään!

Annetaan kuvien (ja kuvatekstien) puhua puolestaan, kameran takana heilui tällä kertaa Mika Ellfolk, kun Sarilla oli kuulemma muuta hommaa...

Tässä istutetaan pieni kuski kyytiin, ja Sarille viritettiin tommonen kätevä olkipaali jalasten päälle, että hän siinä vaan istuskelee ja nauttii kyydistä!

No, pitihän se arvata, meitsin eka veto, ja Sari putos kyydistä... Amatööri.

Paali jäi pihaan ja Sari päätti seistä jalasten päällä. Kuten ilmeestä huomaat, hän nauttii siitä täysin siemauksin!

Tässä Sari etsii parempaa asentoa.

Kuten myös tässä.

Kyykkypaskalla...
Homma etenee.

Pikkukuski ohjaksissa, Sari vaan varmistelee.  On se helppoo.

Vaativa kääntöpaikka. Tässä tuli pikkukuskilla uskonpuute kun kelkka oli jo ihan vinossa. Mä pysähdyin ja odotin ohjeita, jotka olivat "eteenpäin vaan" sanoi mummo lumessa.

Niin siitäkin kiperästä tilanteesta selvittiin!

Tässä piti olla tie. Ei ollut. Tarvottiin umpihangessa. Sari ja Sarin suunnistustaidot.
Täältä sitä tullaan, kotia kohti, pienessä sivuluisussa!

Slaidaa slaidaa.


Pikku välipala.

Pikkukuski tekee ohjaavaa korjausliikettä, reki on taas menossa metikköön!
Takaisin kotipihalla, vielä viimeinen käännös suorittamatta.

Kääntyy...

Kääntyy...

Kääntyy...

Ja se on siinä!
Että tämmönen reissu meillä oli. Meitsi hoiti hommat tyylillä pikkukuskin kanssa, Sari nyt oli mukana sekoilemassa, tapansa mukaan!

Alkaa vaan uhkaavasti tuo kevät tulla tännekin, näitä lumisia teitä ei kauaa enää ole, joten reki on kovassa käytössä vielä hetken ennen kuin mun perään kehitellään joku uus vehje, jossa toivottavasti on pyörät.

Mutta ei mietitä nyt niitä, nautitaan rekiretkistä niin kauan kuin kelit antaa myöden.

Tää on sitä työhevosen elämää!

Valmet

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Vetää ku vanha tekijä; Valmet

Mä oon aina ollut sitä mieltä että lahjattomat treenaa. Onneksi Sari on vähän samaa mieltä, tehdään vähän mutta tehdään se vähäkin kunnolla, niin ei tarvii ihan joka päivä olla hikoilemassa tuolla metsikössä.

Niin vaan piti tämänkin päivän koittaa että meitsi pääsi vihdoinkin vetämään rekeä! Ei me nyt minnekään isolle kirkolle lähdetty, mutta kunhan nyt kiskoin tukkireen eturekeä perässäni pitkin metsiä ja vain vähän jännittynyt ja innostunut Sari istui kyydissä!

Sarihan tässä on ollut ainoa este tämänkin aiemmalle toteutumiselle, kun se aina haluaa olla ihan varma ettei mitään vaan tapahdu, ja toinen este on ollut noi saatanan suomenhevosten jäämistöistä löydetyt vetovehkeet. Eihän tämmönen hyvinmuodostunut OIKEA työhevonen nyt millään mahdu noihin vehkeisiin. Uudet aisat ja vetokarttu piti tehdä ennen ku homma lähti liikkeelle. Arska tietty joutui ne väsäämään, ja tänään oli sit koeajo.

Siitä onkin pari lyhyttä videopätkää, pääsette siis meitsin kyytiin! Videot on laadultaan vähän mitä sattuu, kun kuulemma yhdellä kädellä ajaminen ei vielä Sarilta oikein luonnistu (josko ei se kahdellakaan kädellä mikään mestari ole!) joten toi videokäsi vähän harhaili välillä. Josko seuraavilta reissuilta saatais vähän erilaista kuvaa.




Tässä vielä pari kuvaa rekiajelun jäljiltä.

Toi on siis semmosen tukkireen etureki, ja Sari keikkui tuossa poikkipuulla!

Meitsi

Raskeveoyhdistelmä

Vetokarttu, ei mikään juhlaversio mutta menee näissä hommissa!
Ystävällisin terveisin, työhevosystävänne Valmet

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Vain vähän draamaa

Tänään koettiin otsikon mukaisesti vain vähän draamaa Ransun ollessa maastolenkillä.

Pihasta se näytti lähtevän tapansa mukaan reippaasti, täynnä sitä nuoruuden intoa, mutta vähän ajan päästä meno pysähtyi kuin seinään. 200 metrin päässä näkyi mystinen punapukuinen lenkkeilijä. Se oli kävelemässä poispäin, mutta se riitti Ransulle. Siihen paikalleen jäi Ransu puhaltamaan lenkkeilijän perään. Se puhallus jatkui vielä pitkään sen jälkeenkin kun lenkkeilijä oli hävinnyt näkyvistä. Ransu ei vaan päässyt siitä tilanteesta yli, ja tovin siinä pää pystyssä seisoi. Sari sai sen vihdoin liikkeelle, tosin varsin nykivin askelin ja maastotien puolelta toiselle kaarrellen, mutta siitä se vaan lähti epävarmasti hiipimään. Tämä luonnollisesti johti siihen että maastolenkki oli tällä kertaa vähemmän rentoa kävelyä, Ransu vähän varmisteli koko matkan ja sipsutti menemään aika haipakkaa. Lopputuloksena hikinen mutta hengissä selvinnyt ratsunalku!

Kyllä mä välillä ihmettelen näiden säätöjä, olis vaan mennyt reippaasti lenkkeilijää morjenstamaan niin olis päässyt nopeammin takaisin tallille ja syömään. Nää nuoret ei vielä tajuu mikä elämässä on tärkeää, syöminen meinaan.

No ni, meitsi jatkaa nyt syömistä, katotaan mitä huomenna tapahtuu!

Valmet


sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Kirmaamisen jalo taito

Toisilla sitä on ja toisilla ei.

Meitsillä on. Se on kuulkaa semmonen juttu että aina silloin kun Sari raahaa meidät pellolle, niin siitä pitää ottaa ilo irti sillä me nykyajan villihevoset saamme vain harvoin nauttia siitä villihevoselle kuuluvasta vapaudesta.

Eilen tästä vapaudesta sai nauttia meitsin lisäksi Niilo, ja meistä olis pitänyt ottaa kuulemma jotain promokuvia, jota varten oikein jouhet selvitettiin ja niin pal kamalasti meitä harjattiin. Pah promokuville, ny rillataan!
Meitsin tavaramerkki, pystyynhyppy. Toimii aina.


Kato mua, niin oon komia!

Poing poing!


Tää olis kuulemma ratsastettaessa toivottava takaosan työntö, arvaatte varmaan että meitsi ei ratsastuksessa näin paljon panosta...


Niilo kaatui.

Sätkien yritti nousta ylös.




Niilon näkemys eteenalasvenytyksestä.


Jalat kohti kattoa!
Kyllä lauantai oli hyvä päivä, mä näytin kaikille miten lujaa mä juoksen ja varmasti sain taas muutamia faneja ohiajavista naapureista!

Se on sitä oikeanlaista peeärrää se!

Valmet

perjantai 26. helmikuuta 2016

Tainnutettu

Nyt ne perkele teki sen.

Päästivät eläinlääkärin tiluksille kertomatta siitä etukäteen ja näin vaan pahaa-aavistamattomat hevosraukat joutuivat hammaslääkärin vastaanotolle. Olis pitänyt tajuta kun Sari ottaa meidät sisälle keskellä päivää että tuskin on puhtaita jauhoja pussissa.

Niin vaan kävi että ensimmäiseksi joutui Niilo käsittelyyn, siltä otettiin verinäytteet ja sen jälkeen sen suu avattiin väkisin semmosella avaajalla, ja eläinlääkäri surrutti hampaita tasaiseksi. Niilolla oli kuulemma sudenhampaat, mutta ne oli niin isot ja hyvin asettunut että niiden annettiin olla suussa koska ne ei haittaa mitään. Ihmettelin vähän ku Niilo piti käytännössä vetää riimusta takaisin karsinaan, eihän sen jalat pitänyt yhtään, mutta se näköjään ottaa vähän tosissaan noi rauhoiteaineet ja vetää ihan veteläksi. Nykynuoret.

Seuraavaksi katottiin Lemmyä, siltäkin otettiin verinäyte ja avattiin suu. Lemmyllä todettiin hampaiden olevan niin varsamaisessa vaiheessa vielä että ei tehdä nyt mitään. Sudenhammasta sieltäkin bongattiin, mutta sen kanssa odotellaan ainakin kesään asti ja katsotaan sit uudestaan. Ainoa ohje oli nyt välttää kuolaimien käyttöä, ettei sille tuu huonoja fiiliksiä jos kuolain osuu sudenhampaan takia vähän ikävästi.

Mä laskin tässä vaiheessa että mulla on vielä 15 minuuttia aikaa vakuuttaaa Sari että mun hampaissa ei oo mitään vikaa, ja yritin kyllä huudella karsinasta että mua ei tarvii tutkia ollenkaan, mutta kuten aina ennenkin, ei mun puhetta oltu taas kuulevinaan. Ottivat Ransun seuraavaksi ja tainnuttivat sen siihen käytävälle. Ransulla oli ihan kunnolla raspattavaa, samoin ku oli ollu Niilollakin ja Ransulta lisäksi poistettiin yksi sudenhammas kun se oli niin pieni ja ikävän näköinen. Auts.

Ja eikös sitten viimeiseksi, sokerina pohjalla, mut raahattu käytävälle ja ennen ku ehdin kissaa sanoa oli mutkin huumattu. Muistan vaan että mun suu avattiin ja todettiin että niin on hyvässä kunnossa hampaat ettei näille tarvii tehdä juurikaan mitään, eikä edes sudenhampaita tarvii poistaa kun ovat hyvässä paikassa eivätkä haittaa mitään. Enkö mä just sitä yrittänyt sanoa saatana!!! Kaiken tämän toteamisen olis voinu myös tehdä ilman että mun tarvii käydä hämärän rajamailla, mutta toiset ne vaan tykkää doupata hevosiaan.

Nyt täällä syödään matolääkkeitä, odotellaan Niilon ja Lemmyn verinäytteiden tuloksia ja ennen kaikkea, odotellaan kevättä ja kiimoja!

Tässä liinojen päällä oli kieltämättä ihan mukava lepuuttaa dopingista raskaaksi muuttunutta päätä, ei toi Sari olis jaksanut sitä kannatella. Mut pitääkö musta ottaa kuva kun oon täysin puolustuskyvytön, eikös se oo ihan rangaistava teko?

Valmet, nyt jo täysillä ruumiin ja sielun voimissa!



lauantai 20. helmikuuta 2016

Love is in the air

Ai että, tänään oli vähän rakkautta ilmassa!

Sari kävi Ransun kanssa maastoilemassa ja sen jälkeen se antoi meidän haistella toisiamme oikein hartaasti. Tosin siinä oli ikävästi aita välissä, mutta kuten huomaatte, juuri tällä hetkellä siinä ei ollut sähköä ja sekös meitsiä innosti vähän nojailemaan!

Nyt se sähkö kuulemma laitettiin taas takaisin, perkele.


Ransu ei kuulemma ollut ihan vielä valmis lemmenleikkeihin, jotain siinä vinkui ja hyppi pystyyn jota en tajunnut ollenkaan. Eikös se ole meidän oriiden homma se pystyynhyppiminen?

Oli miten oli, innolla odotan iltaa, näyttää Eida-rouva olevan tallissa mun karsinan vieressä, voi kunpa se jäis siihen koko yöksi...



sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Soodaa, suoleen, for real???

Kyllä nyt on maailmankirjat sekaisin, kaikessa ruokintakriiseilyssään toi Sari on päättänyt syöttää meille ruokasoodaa.

Kuulitte oikein, ruokasoodaa.

Tässä on nyt ollut jonkinlaista ruokintakriisiä päällä jo pidemmän aikaa.

Heinä on ollut huonohkoa. Heinäntoimittaja on nyt vaihdettu, ja tällä hetkellä näyttää sen suhteen oikein hyvältä. Jopa meitsi meinaan jätti välillä heinää syömättä, kun se ei ollut ihan priimaa. Nyt imuroidaan taas kaikki mitä meille annetaan.

Ja sitten on toi ikuinen ruokinnallinen murheenkryyni Niilo. Sillä on ollut hiekkaa vatsassa jo 2-vuotiaasta lähtien, sitä on kyllä saatu sieltä pois, mutta puolen vuoden välein se vaatii psylliumia pysyäkseen kunnossa. Nyt viimeinen keikka veti Niilon niin laihaksi että sitä on täällä surkuteltu ja koitettu lihottaa. Huono heinä ei varsinaisesti auttanut asiaa. Niilolta on nyt jätetty kaura pois kokonaan, ja näyttäisi siltä että se on ollut hyvä ratkaisu. Valkuaisen saanti on turvattu, mutta energiaa Niilo saa nyt sekä öljystä että Krafftin Energi Plussasta, saas nähdä miten pitkälle tämä kombo tehoaa. Progut on luonnollisesti mukana ruokinnassa Niilon yltiöherkän vatsan vuoksi.

On meillä tietysti toinenkin ruokinnallinen haastetapaus, Lemmy meinaan. Sillä on nyt ollut maha sekaisin jo jonkin aikaa, sekin on vetänyt psylliumia, mutta ihan toivottua tulosta ei sillä saatu, joten tällä hetkellä sillä on päällä ruokasoodakuuri, jotta saadaan suoliston ph-arvo taas kohdilleen ja sen jälkeen mietitään sen kanssa ruokintajuttuja tarkemmin. Tosin sekin on jo jättänyt kauran pois, ja energialähdettä ei ole vielä keksitty, toistaiseksi mennään pelkällä valkuaislisällä ja tietty progutilla.

Sen mä vaan sanon että on noi vaikeita, mulle riittää heinä ja kaura, tosin talvella saan melassileikettä ja vähän valkuaista, mutta ilmankin pärjäisin, kattokaas kun meitsi on tehty kestämään!

Nää nykynuoret on niin hauraita, kas kun eivät kaadu vähän kovemmassa tuulessa...

Toista se oli ennen, miehetkin oli rautaa...


TeräsvatsaValmet