Mari, ruma kuin rullatuoli ja vihainen kuin mikä...

Kyllä, uskokaa tai älkää, mutta juuri tällä myyntipuheella Sari osti kolmannen hevosen. Suomenhevostamma R.R. Mari tuli siis samassa kyydissä Läsi-Lassen kanssa, ja juuri nuo adjektiivit pitivät todella hyvin paikkansa!

Mari oli 5-vuotiaana jo ehtinyt kiertää useilla omistajille, ja ilmeisesti siitä syystä luottamus ihmisiin oli mennyt totaalisesti. Marin ainoa vastaus ihmisen läsnäoloon oli puolustautuminen, joka tekikin arjesta selviytymisestä aika haastavaa... Vuosien saatossa Mari on ainakin jollain tasolla oppinut luottamaan Sariin, vaikka se perusluonne kuulemma edelleen on epäluuloinen. Sillä pitää vaan olla tosi tarkat rutiinit, eikä se siedä mitään pallutteluja ja halaamisia (niinkuin ei minun mielestäni yksikään itseään kunnoittava villihevonenkaan...) ja arki sujuu kun hommat tehdään jämptisti ja that´s it.

Marin ratsukoulutus olikin erikoinen tapaus, sillä kun se puolustus on ainoa vaihtoehto, niin myös ratsuksi opiskelu suoritettiin vaihtoehtoisia reittejä pitkin, ja se kesti normaalia pidempään. Marilla nimittäin oli hurmaava tapa puraista ratsastajaa jalkaan jos ja kun ei pitänyt pohkeen aiheuttamasta paineesta! Hmm, en oikein tiedä pitäiskö munkin kokeilla tuota, kun noi ratsuhommat on vähän niinku prosessissa!!!
No, tästä selvittiin kun Mari sai alkuun määrätä vauhdin ihan itse, välillä ei menty mihinkään ja välillä lähdettin tallinpihasta täyttä laukkaa maastoon! Ei muuta ku satulasta kiinni ja menoksi!

Tästä oli juuri se hyöty että Mari on nykyään todella herkkä, pienillä avuilla liikkuva hevonen jonka askellus on todella joustavaa ja letkeää! Ei se kuulemma mikään työnarkomaani ole, mutta tekee kaiken mitä pyydetään ja se kuulemma riittää! Marille on luvattu että täältä se ei lähde enää mihinkään kiertoon, joten eläkepäiviä odotellaan! Josko se siitä vähän leppyisi vanhetessaan!

Ei siitä todellakaan kaunista saa tekemälläkään, mutta ei täällä noi muutkaan (allekirjoittanutta lukuunottamatta) mitään pesunkestäviä kaunokaisia ole. Marille on suotu aivan järjetön luontainen tasapaino, joka kuulemma on hyväksi noissa ratsuhommissa, ja lisäksi Mari ei turhista hötkyile. Se esimerkiksi on noista talvisodan jälkeläisistä ainoa joka ei ilotulituksista hätkähdä! Usein uudenvuodenaattona Mari mutustelee rauhassa kaikkien muidenkin heinät, kun muu lauma tuijottelee taivaalle ja säpsähtelee niitä raketteja. Hölmöjä, sanon mä. Ja ennen kun ehditte kysyä, meikkis on tallissa silloin kun raketit räjähtelee, ei siksi että mä niitä pelkäisin, vaan siksi ku.... no what ever, en halua selitellä.... No okei, ehkä joskus vähän oon hätkähtänyt moisia kapistuksia. No niin, se siitä, seuraavaan postaukseen, olkaa niin hyvät!

Mari kauneimmillaan, eli talvikarvassa ja korvat hörössä, harvinainen kuva hänestä!

Near death experience...

Kyllä, luitte oikein, kävimme täällä viikonloppuna lähellä kuolemaa... Ei hätää, allekirjoittaneella ei ole hätäpäivää, mutta rakas morsiameni Eida oli kovin kipeä koko lauantain ja vielä seuraavana yönäkin.

Kaikki alkoi lauantaina aamulla, kun Sari löysi Eidan makaamasta karsinastaan. Tämä on meille raskeveoille kohtalaisen normaalia, me aina välillä makoillaan kun ollaan niin lunkeja, mutta nyt kun Eida ei noussut ylös syömään, todettiin että nyt on jotain pahasti vialla. Eida oli yön aikana syönyt ruokansa aivan normaalisti, ja juonut ja paskonutkin, mutta jossain kohtaa jotain oli mennyt vikaan ja aamulla sille oli kehittynyt ähky. Vielä ei tiedetty miten vakavaksi tilanne muuttuukaan, mutta se valkeni päivän edetessä. Me oltiin Niilon kanssa tallissa aamupäivä, ettei Eidan tarvinnut sairastaa yksin. Täytyy sanoa, että en olisi niin välittänyt seurata Eidan taistelua niin läheltä, mutta minkäs teet, herrasmies on herrasmies tukalassakin tilanteessa.

No, Eidalle saatiin eläinlääkäri todella nopeasti, kävi ilmi että tämä ell asuu ihan tuossa lähellä! Mikä helpotus! Eikä siinä vielä kaikki, lisäksi tämä eläinlääkäri tunsi rotumme jo entuudestaan,sillä hän on opiskellut Tartossa, eikä raskeveo ollut siis hänelle vieras käsite.

Eläinlääkäri antoi Eidalle kipulääkettä, sillä kävelyttäminen ei ollut tuottanut toivottavaa tulosta, eli suoli ei ollut lähtenyt toimimaan. Kipulääke auttoi Eidan oloa niin että päästiin tutkimaan sitä tarkemmin. Syytä ähkyyn on melko vaikea löytää, sillä meillä ei ollut ruokinnassa eikä missään muussakaan tapahtunut muutoksia. Tarkka eläinlääkäri löysi Eidan etujaloista käpymadon munia, ja se saattoi olla eräs syy Eidan mahavaivoihin ja jopa tähän ähkyyn. Nämä käpymadon munat eivät näy lantanäytteissä, jota meiltäkin analysoidaan jaksottain. No, mahdolliset madot saattoivat siis olla yksi syy, ja toinen mahdollinen syy löytyi Eidan hampaista, jotka olivat päässeet siihen kuntoon että luultavasti osa ruoasta tulee pureskeltua vähän huonosti, ja näin ollen jää isoina paloina tukkimaan suolistoa. Näillä olettamuksilla hoidot siis aloitettiin.

Eida letkutettiin, josta hän ei erityisemmin pitänyt. Hän ei siis hermostunut, vaan käyttäytyi äärimmäisen rauhallisesti, ei vaan suostunut nielemään sitä ikävää letkua. (jonka varsin hyvin ymmärrän, hurjan näköistä touhua) Letkutuksen jälkeen Eida sai vielä antibioottia, sillä hänellä oli vähän kuumetta, johtuen luultavasti jonkinlaisesta suolistotulehduksesta tms. Näiden hoitojen jälkeen jatkettiin kävelytyksillä loppupäivä. Puolen tunnin välein Sari pyrki saamaan Eidan kävelylle, ja parilla kävelyreissulla Eida sai ihan vähän paskottuakin. Omituista oli että paskan joukossa oli jonkin verran kuolleita matoja. Eida sai kyllä matolääkkeen hoitojen aluksi, mutta on epänormaalia että madot tulevat heti ulos. Ja kaiken lisäksi Eida on ihan samassa matolääkekierteessä kuin me muutkin... Matolääkekierre tarkoittaa siis sitä että tasaisin väliajoin Sari tunkee suuhumme semmosen tuubin, josta tulee suu täyteen pahanmakuista tahnaa, ja Sari tuijottaa meitä niin kauan että kaikki tulee varmasti nieltyä. Ja jotta emme varmasti pystyisi valmistautumaan tilanteeseen, se vielä vaihtelee sitä matolääkettä aina välillä, eli emme siis ikinä tiedä miltä tämänkertainen lääke tulee maistumaan. Törkeetä hevosenkiusaamista.

Päivän aikana Eidan olo ei parantunut yhtään, ja eläinlääkäri tulikin illalla uudestaan. Kovin korkea (ja edelleen nouseva) syke oli huolestuttava, sillä paha olettamus oli että Eidan suolistossa on asentomuutoksia. No, hoitoja jatkettiin, tuhdimmalla kipulääkkeellä, sillä Eida oli jo todella kovissa kivuissa. (tässä kohtaa mä pääsin onneksi ulos, en olis kestänyt katsoa Eidan romahdusta enää yhtään kauempaa.) Kipulääkkeen vaikutettua Eida letkutettiin taas, ja suolessa oli paljon sulamatonta ravintoa. Letkutuksen jälkeen taas kävelyä, mutta Eida oli niin kipeä ettei enää pystynyt edes kävelemään.
Siis arvaatteko oliko mulla vähän apea olo, mä oikeesti pelkäsin että Eida kuolee tohon pihalle... Meillä oli niin suunnitelmissa rakastella ens kesänä, tulisesti ja useita kertoja. Ei kai se jää nyt pelkäksi haaveeksi???

Ei muutakuin sisälle takaisin, lisää kipulääkettä ja seuraavaksi siirryttiin nesteyttämään Eida. Ringer-nesteitä oli 10 l, ja Eidalle kanyyli, jota mukava eläinlääkäri piti paikallaan koko nesteytyksen ajan. Sykkeitä ja suolistoääniä seurattiin koko ajan, ja vasta tässä nesteytyksen aikana syke laski jonkin verran. Toki se edelleen oli huolestuttavalla tasolla, mutta sentään alempana. Ensimmäisen 5 litran nesteytyksen aikana Eida päätti nousta ylös seisomaan, ja nesteytystä jatkettiin Eidan seistessä hiljaa paikallaan. Vielä viimeisen 5 litran aikana Eida muuttui kivuliaaksi vanhan kipulääkkeen vaikutuksen lakattua, joten vielä kerran sai kipulääkkeen. Tämä auttoi huonoon oloon, ja ilmeisesti nesteytys oli todella suureksi avuksi, sillä samantien kun kanyyli otettiin pois, Eida suuntasi ruokakipolle syömään sieltä löytyneet pellavasiemenlimat! Tämä on juuri sitä rodulle ominaista toimintaa, eiku syömään vaan! Tästä huolimatta missään nimessä ei oltu vielä kuivilla, koko yö tulisi olemaan yhtä kävelytystä ja Eidan seurantaa. Sari ruokki muut hevoset, antoi Eidalle vielä yhden kipulääkkeen ja käväisi sisällä, ensimmäisiä kertoja koko päivän aikana!

Kyllä täytyy sanoa että oli tuo tuleva yö meillekin yhtä tuskaa, sillä 2 tunnin välein Sari tuli talliin, seurasi Eidan tilannetta ja he lähtivät kävelylle pimeään metsään, otsalampun tunnelmallisessa tuikkeessa. Eihän siinä ehtinyt edes silmiään ummistaa kun oli taas 2 tuntia kulunut, tallissa valot ja Eida taas ulkona lenkillä... Siis jos mulla on sunnuntaina silmäpussit niin se johtuu vaan tästä raskaasta yöstä. No, oli näistä yöllisistä lenkeistä jotain hyötyäkin. Eida kakkasi ainakin 2 kertaa, ja aamulenkillä se kakkakasa oli jo ihan asiallisen kokoinenkin! Nyt hän vielä lisäksi pystyi juomaankin itse, ja pellavalima maistui aina kun sitä sai! Aamulla Eida oli jo kovin pirteä, kovin kovin nälkäinen ja lähes oma itsensä. Sunnuntai mentiin vielä tiukan seurannan alla, Eida sai tarhailla aamulla ja nauttia lämmittävästä auringon paisteesta lenkkien lisäksi. Heinän syöttö aloitettiin todella varovasti, ettei tule uusia tukoksia mutta tällä hetkellä tilanne näyttää siis hyvältä!

Ja vielä pieni lisäys, viime yöllä meitä ei herätetty kuin kerran, kun Eidalle tuotiin henkilökohtainen heinäannos, eli allekirjoittanutkin saattaa saada nukuttua edes kohtalaiset yöunet.

Kyllä tää päällikön asema on välillä aika raskasta, kun kaikkia tilan toimintoja pitää seurata silmä kovana ja murehtia ja toivoa parasta ja pelätä pahinta... Voi tätä tunteiden kirjoa, sanon vaan!

Elämäni rakkaus, Eida, ähkystä selvinneenä sunnuntaiaamulla!

Torkkumista aamuauringossa...

Kaulassa näkyvä karvaton alue oli se jossa oli kanyyli, josta Eida nesteytettiin. Huiks...

Ei tämmösen illan jälkeen voi rentoutua muuta ku ottamalla huikan omavalmisteisesta vodkasta. Rai rai.

Onneks tää kuva tuli otettua vähän kauempaa, ettette nää mun silmäpusseja...

Toivottavasti seuraavan postauksen aihe olisi vähän iloisempi, on sen auringon paistettavan tähänkin risukasaan!!!

Läsi-Lasse, helmi hevoseksi.

No niin, pakko taas hehkuttaa muita kuin itseään, mutta kuulemma kun kaikki muut hevoset on käyty läpi, saan taas kirjoittaa itsestäni mielin määrin! Joten menköön sitten...

Omppu osoittautui niin miellyttäväksi hevoseksi, että kun Sarille tarjoutui tilaisuus ostaa toinen hevonen, se ei epäröinyt hetkeäkään kun kohdalle osui Ompun velipuoli, Läsi-Lasse. Lapa oli ravuriuraakin kokeillut, ja Sarin ostaessa sen se oli satulaan totutettu ja muutamia kertoja oli sillä ratsastatettu, mutta hyvin raaka kapistus siis.
Harvinaista kyllä, Sari kävi Lapan selässä ostoreissulla ja silloin jo hän tiesi että siinä hevosessa on kuulemma sitä harvinaista laatua! (Kyllä, juuri sitä samaa laatua jota meikäläisessäkin!)

Läsi-Lasse tuli kotiin erään suomenhevostamma Marin kanssa (joka saa ihan omankin postauksen vielä) ja siitä alkoi arki Laitilassa 3 suomenhevosen kanssa. Tosin välillä 1 hevosista oli Turussa ihan kunnon täysihoitotallissa, jotta treenaus olisi mahdollisimman tehokasta!

Lapa oppi kaiken ratsuhommissa tarvittavan todella nopeasti, ja ei aikaakaan kun havaittiin sen myös hyppäävän erityisen hyvin! Tästä liiallisesta laadusta hermostuneena Sari päätti antaa Lapan kaverilleen kisakäyttöön, sillä hän totesi että Lapan lahjat menevät hukkaan täällä Laitilan metsissä rämpiessä! Hyvä oli päätös, hevosta pidettiin kuin kukkaa kämmenellä ja Lapa niitti kilpailumenestystä koulu-, este-, ja kenttäratsastuksessa!

Läsi-Lasse toimi siis useita vuosia kisahevosena mutta viime vuosina sille tuli pientä mystistä vaivaa etujalkaan, joka paikallistettin aika myöhäisessä vaiheessa ja silloin hoidon teho ei ollut enää paras mahdollinen. Lapa palasi vuonna 2011 takaisin kotiin rymyreissuiltaan, ja ihastutti ihmisiä vielä täällä Laitilassa kunnes kesällä kompuroi etujaloillaan niin pahasti että hevosen lopetus oli paras ja ainoa vaihtoehto.

Hieno hevonen lähti hienossa kunnossa viimeiselle matkalleen, jätti jälkeensä vain ja ainoastaan hyviä muistoja!!!

Läsi-Lassesta ei Sarille ole montaa kuvaa  kertynyt, mutta Sukupostista pääsette näkemään muutamia laadukkaita otoksia, olkaa hyvät!

http://www.sukuposti.net/hevoset/lasi-lasse/140816

Lapan kotiinpaluu ja tutustumista Er-hevosiin, kuvassa myös Vip ja Niilo.

Poika on tullut kotiin!

No niin, nyt se päivä sitten koitti, poika tuli kotiin... Nimittäin tuo paljon puhuttu Niilo palasi laitumelta kotiin. Ja olihan se kieltämättä vähän kasvanut, mutta yllätyksekseni se ei isotellut yhtään kotiin tullessaan, joten en minäkään jaksanut alkaa elvistellä. Antaa pojan olla rauhassa, katotaan sit joskus sitä herraisoherra-asiaa!

Tuossa on teille muutama kuva laitumelta, aika kivalta näytti kun pojat sai laiduntaa tuolla jokivarressa, ja laitumella oli paljon mäkiä. Huomasi kyllä Niilon kropassa pienen muutoksen, jätkä oli tehnyt vähän lihasta! Se olikin aika kuikelo täältä lähtiessään, ihan hyvä että on vähän, huom vähän, enemmän hevosen näköinen. Eihän se siis ikinä tule saavuttamaan mun atleettisen vartalon mittoja, mä olen kuitenkin one and only, mutta annetaan sille nyt kuitenkin mahdollisuus näyttää mahtavuutensa.

Jätkien jokivarsilaidun

Riimu oli omituisesti kutistunut kesän aikana, tai sit pää oli turvonnut...

Niilo-fanclub

Hei älä mee, ketä mä sit fanitan?

Laitumelta lähti yks pikkukaveri oikein Niiloa saattamaan kotimatkalle, se piti selvästi Niiloa ihan idolina, jotenkin tuijotti sitä niin ihailevasti! Niilo sai erityismaininnan rauhallisesta luonteesta, se ei kuulemma ollut yhdenkään hevosen kanssa edes yrittänyt tapella, vaikka haastajia kuulemma riitti! Ihan hyvä ominaisuus, ei täällä meillä mitään hankaluuksia kaivatakaan!

Niilo pääsi (joutui) ensimmäistä kertaa elämässään matkustamaan trailerissa. Niin katsos kun me kunnon hevoset yleensä matkustetaan Sinisellä Enkelillä, mutta kuulemma on ihan hyvä tottua vähän kevyempäänkin kuljetuskalustoon. Hyvin se siinä kuulemma matkusti, ei voinut olla pahat oltavat kun ei ollut kotiin tullessaan edes hikinen.

Nipa joutuu nyt muutaman päivän olemaan omassa tarhassaan yksin, että taas tottuu kotipaikkoihin ja sit hän pääsee laumaan, tosin vähän pienempään sellaiseen. Joko Vip tai Ransu saavat pitää hänelle seuraa, tuon Eidan kanssa hän ei voi nyt olla kun Eida ei ole tiine, ja Niilo saattaa olla jo löytänyt miehisyytensä. Niilo saa varmasti sit joskus harjoittaa rakkauden lähettilään hommia, mutta siihen menee vielä hetki.

Ja onhan se niinkin että tilalla voi olla vaan yksi jalostusori kerrallaan, vai mitä?!

Omppu, siitä se ajatus sitten lähti...

No niin, kun täällä Laitilassa on satanut nyt suurinpiirtein 27 päivää putkeen, meistä kukaan ei ole saanut mitään treeniä osakseen. Arki-iltoina on niin pimeää että tuonne maastoon emme ole lähteneet, ja viikonloput täällä on kulunut aitojen uusimisen parissa, kun kuulemma sitä Niiloa varten pitää olla kaikki niin hienoja että!!! Alkaa pikkuhiljaa ärsyttää toi Niilo-huuma, hei haloo, se on vaan hevonen, ja ihan keskenkasvuinenkin vielä.

Anteeksi, poikkesin hieman aiheesta, jatketaampa siis hevoslaumamme esittelyä, ja kronologisessa järjestyksessä tietenkin.

90-luvun lopussa tuo Sari oli vielä ihan järjissään, harrasteli hevosten kanssa ihan tosissaan mutta omaa hevosta sillä ei ollut. En tiedä mitä tapahtui, mutta tavattuaan Ompun, siis Ommel oikealta nimeltään, Sarin oli vaan pakko ostaa se, ensimmäinen oma hevonen. Erikoinen tilanne, Omppu oli silloin 5-vuotias, ravurisukuinen höyryjyrä, jonka selässä oli muutamia kertoja käyty. Ei ehkä se ideaalein vaihtoehto ensimmäiseksi hevoseksi, mutta kuulemma Ompun luonne oli aivan mahtava.

 

Ja ihan kivasti heillä sujuikin, Ompusta tuli aika hyväkin ratsu, sillä hypättiin ihan mainittavan korkuisia esteitäkin, kävivät muuten kerran Ypäjällä hyppäämässä Derbyradan kaikki esteet. Se on jäänyt ton Sarin mieleen aika hienona tapahtumana, toivottavasti se ei pakota mua niihin samoihin kuvioihin... Omppu on kova tekemään töitä, harmi että hänen rakenne ei ole ratsulle se paras mahdollinen, enemmän Omppu siis loistaa teknisellä taitavuudella kuin sujuvasti peräänannossa liikkumisella. Mutte ei se menoa haittaa, Omppu on semmonen Sarin "terapiaratsu", sillä jos jonkun hevosen kanssa joku liike ei oikeen suju, niin Ompun selkään mennessä tietää että sieltä se tulee, mukisematta! Näistä koulukiemuroista Omppu ansaitsee erityismaininnan avo- ja sulkutaivutuksista sekä pohkeenväistöstä, sekä käynnissä että ravissa.

Voipi olla että Ompun nuoruusvuosina Sari vähän innostui treenaamisesta ja se kävi vähän Ompun etupolvien päälle. Näin vanhoilla päivillään (mummo on jo 18-vuotias) tuo työntekeminen on vähän toisaikaista, joskus on vähän raskaampi askel, silloin otetaan rauhallisesti ja toisena päivänä voi jalka nousta kuin nuorena konsanaan! Omppu taitaa olla tolle Sarille tosi tärkeä, niillä on semmoisia herkkiä hiljaisia hetkiä aika usein... Hrr, ihan värisyttää moinen läheisyys, tämmöselle aavikon kuninkaalle se on ihan vieras käsite.

No niin, sit voin viimein kertoa omat huomioni kyseisestä karvakorvasta. Ensinnäkin, sillä on toi oma lauma, jossa on siis pelkkiä suomenhevosia. Se on ihan sairaan riippuvainen siitä laumasta. Heti jos yksikin kavereista on jossain vähän kauempana duunissa, se huutelee tossa aidalla ihan hulluna. Se voi jopa unohtaa syödä!!! Siis mä ihmettelen että toi rotu ei oo vielä kuollut sukupuuttoon jos siellä on geeneissä tommonen mutaatio että ruoka ei joissain tilanteissa maistu. Ja sit kaiken lisäksi, tää rouva on niin tottunut tuohon pihattoelämään, että kun hänet aina välillä törkeästi lukitaan talliin yöksi, se ei pysty juomaan siellä vettä. Ja sit ihan kauhealla kiireellä ulos ja juomaan. On se vaan pimee.

Ratsastuskuvat ottanut Sari Rintamäki

No, meitä on moneen junaan, ja oon valmis olemaan vähän suopeampi näille suomenhevosille, on ne niin erikoisia hevosia! Ja uskotteko että silloin kun Sarilla oli pelkkiä suomenhevosia, se ajatteli että onpa hänelle osunut valtavan isopäisiä hevosia. No eipä Sari silloin tiennyt miten isopäisiä hevosia sieltä oli vielä tulossa...

Laitan tähän loppuun vielä pikku musiikkiesityksen, yritän aina löytää joka hevoselle jollain tapaa sopivan biisin! Nauttikaa! Tässä kohtaa nokkelimmat jo arvaakin että Ompulla on vakavahko työnarkomania...

Kuka on kukin Laitilassa!

No niin, nyt kun ei noista meikäläisen treeninpoikasista olla vielä saatu mitään kuvamateriaalia, kun touhutaan aina ton Sarin kanssa kahdestaan, niin pidetään tässä välissä pieni esittely tilamme hevosista ja muista eläimistä. Ymmärrän että olette pettyneitä tähän päätökseen, blogissa pitäisi minunkin mielestä käsitellä vain ja ainoastaan minua, mutta suotakoon näille muille vähäpätöisille otuksille osa julkisuuden valokeilasta! Lupaan palata blogin varsinaiseen tarkoitukseen, eli treenipostauksiin heti kun saamme edes joitain kuvia ko. tilanteista!

Eli, meitä hevosia on tilalla 8. Kahden kulttuurin välinen kuilu on valtava, sillä meistä (onneksi) valtaosa eli 5 on ER-hevosia ja loput 3 suomenhevosia. Kuulemma kulttuurierot ovat niin vahvat, ettei meitä voi pitää edes samassa laumassa. Noi suomenhevoset on ihan sekoja, ne vaan toitottaa siitä talvisodasta jossa (kuulemma) heidän isovanhempansa taisteli, ja joiden ansiosta saadaan nyt nauttia tästä ihanasta maasta. Sit jos niille vähän kertoo totuuksia siitä miten meidän esivanhempamme on mm. nähnyt Neuvostoliiton kaatumisen, niin ne vetää herneet nenään heti ja ryhtyy aika vahvalle puolustuskannalle. Tuo keskustelu on selvästi niin arka paikka heille, etten oo sit enempää lähtenyt haastamaan, vaikka me kaikkihan tiedämme kuka sen haasteen voittaisi, vai mitä?!
Ja oon kyllä huomannut pienen aukon heidän tarinassaan, jos kerta se talvisota on niin koettu ja nähty, miks ihmeessä nämä pelkää ilotulituksia? Eikö ne talvisodan paukut ollu kuitenkin aika paljon pahempia ku pari pikkukiinalaista? No, kukin muodostaa oman elämänkertansa, perustuu se sit muunneltuun totuuteen tai ei.

Meidän hevosten lisäksi täällä asustaa 2 koiraa, Demi ja Takku, joista erityisesti Takku on todella ärsyttävä... Se käy aina ärsyttämässä tossa aidalla, onneks se tajuaa lähteä kun vähän polkasen jalkaa. Demi on sentään järkevä, ei oo ihan iholla.

Ja pari-kolme kissaakin tossa pyörii, ne ei aiheuta onneks mitään tilanteita kun ovat ihan omissa maailmoissaan.

Mutta sitten, se kaikista ärsyttävin otus, eli Possu! Kyllä, se on minisika ja nimeltään Possu. Siis miten mielikuvituksetonta antaa possulle nimeksi Possu... Sehän vasta mukavaa olis ku meidätkin olis nimetty Heppa 1,2 ja 3 tyyppisesti. No, oli miten oli, tää kyseinen possu on aivan tajuton. Se luulee omistavansa koko tilan, kikkailee ympäri tiluksia ja röhkii mennessään. Se siis syö meidän ruohoa, omenoita, porkkanoita, leipiä ja ajankuluksi vielä nostaa perunatkin maasta, luonnollisesti syö nekin. Ja pari kertaa se on muka vahingossa tullut mun tarhaan!!! Jumankauta, voin kertoa että lähtönopeuteni oli salamaan verrattavissa kun ajoin sen pois mun mailta! Possun onneksi silläkin on hyvä lähtönopeus, se on tommoseksi munakoisoksi yllättävän nopea lyhyillä matkoilla!  Että tämmösillä kavereilla täällä pitää tulla toimeen, mä esittelen nää mun hevosystävät vielä omissa postauksissaan, ettei varmasti jää mitään kertomatta.

Laitan tähän nyt edes yhden kuvan, kun tiedän että niitä kuvia kaipaatte! Tässä erikoisella kuvakulmalla otetussa potretissa on Niilo, eli Nils Holgerson, semmonen kaveri joka luultavasti on tällä hetkellä kasvanut jopa mua isommaksi... Se on ollu koko kesän laitumella, ja tulee ensi viikolla kotiin. Saas nähdä kuka elvistelee ja kenelle....

Matkustaa voi näköjään näinkin!

Vaikka tuossa julistinkin että kuorma-auto on se ainoa oikea kuljetuksen muoto meille ER-hevosille, on kuulemma hevosia ollut tapana kuljettaa ihan trailerissakin. Tosin rotumme edustajat ovat usein sen verran isoja, että usea traileri on vähän ahtaanoloinen. Siitä huolimatta siinä pitäisi jonkin verran pystyä matkustamaan, ja juuri tästä syystä olen kokenut erittäin hyväksi sen että traileriin pääsee rauhassa tutustumaan ennen suunniteltua matkustusta.

Meillä pidettin eräänä sunnuntaipäivänä juurikin tämmöiset trailerisulkeiset, ja ihmettelen suuresti miten kaikista pihallamme jököttävistä elukoista siihen treeniin piti napata juuri mut... Tarvitaan kuulemma blogimateriaalia. Arvasin että julkisuudella on varjopuolensa. No, kun minut kerran oli pyydystetty tehtävää suorittamaan, käydäänpä se nyt yhdessä läpi:

Lähtökohtaisesti ajatus on sellainen että traileri pitää jollain konstilla saada tuntumaan kivalta paikalta, tai edes sen verran siedettävältä että sinne on mukava kävellä. Sisustuksellisesti traileri on vähän haastava, mutta tässä kohtaa onkin sillä ihmisellä iso vastuu. Se koko tilanne kun pitäisi saada miellyttäväksi, ja miellyttävyyteen ei kuulu melskaaminen, kiireessä sohiminen sun muut tempaukset, joita joskus näkee tehtävän.

Kohtaaminen trailerin kanssa, mahtuuko ylväs ori tuonne varmasti?

Meillä se aloitettiin ihan vaan suoraan tallista, käveltiin trailerin taakse, sain hetken katsastaa mm. harjakorkeuden ja tarkastaa lastaussillan tukevuuden. Sen jälkeen alkaa kärsivällisyyttä vaativa osuus, nimittäin sinne traileriin kävely. Meillä on siitä mukavaa että ei haittaa vaikka siinä vähän aikaa ihmetellään, tuo omistaja antaa meille kivasti aikaa, mutta on se sen verran skarppina, että ei päästä meitä esimerkiksi peruuttamaan pois kohteesta, vaan ainoa tie on eteenpäin, vaikka askel tänään ja toinen huomenna.

Eiku eteenpäin vaan!

Tutun ihmisen vierellä oli kiva kävellä traileriin, vaikka se onkin vähän epämiellyttävä laitos. Kun päästiin sisälle, oltiin vaan hetki, ja peruutettiin takaisin ulos. Näin toistettiin muutama kerta, jotta ymmärsin ettei trailerissa tapahdu mitään ikävää. Siellä trailerissa ollessani en myöskään saanut omin nokkineni lähteä peruuttamaan ulos, vaan topakka prrr pysäytti mut niille jalansijoille ja odotin seuraavaa ohjetta.

Rohkeutta pappa!

Aina välillä sain vähän aivohierontaa, kun kuulemma vaikutin vähän huolestuneelta! Raukeasta ilmeestä huolimatta haluan korostaa olevani pesunkestävä villihevosten kuningas, valokuvat on niin armottomia, kun ne vangitsee just nämä arvolleni epäsopivat ilmeet ja eleet...

Hieronnan jälkeen avoimin mielin kohti tuntematonta.

Hei tämä ei satukaan!

Eikä vieläkään tunnu missään!

Siis jos joku olis kertonut että täällä on buffet-pöytä katettuna niin olisin asunut täällä jo jonkin aikaa! Nam, kauraa!

Ja sama takaperin!

Huh, taas tukevaa maata kavioiden alla1

Aivohieronnan jälkeen olin taas valmis seuraavaan vaiheeseen eli kävelemään traileriin vähän ahtaammasta välistä. Nämä ekat kikkailut oli tehty niin että trailerin väliseinä oli avattu, ja kun totesin että sinne kävely on helppoa ku heinänteko, panokset koveni! Eli väliseinä keskelle, ja sinne piti sit ujuttautua! Kieltämättä vähän otin kylkikontaktia, mutta Sari meni niin rohkeasti edellä että ajattelin seurata sitä lähes yhtä rohkeasti! Ja yllätys yllätys, hengissä selvittiin siitäkin!

Kylkikontakti vähän jännitti...

...mutta mahduin, kuulemma nippanappa!

No niin, luukut kiinni ja matkalle, ei tässä ole koko päivää aikaa odotella.

Ja kun lastaus on suoritettu ylläolevan kaavan mukaan, on lopputulos kuvan oloinen; itse olen sitä mieltä että eipä siinä nyt ollut mitään ihmeellistä, tää on niin nähty. Sari vaikuttaa aidosti ylpeältä meikäläisestä, on se jännä juttu miten pienestä se on kiinni!